Kun junan tuloaika vähin erin siirtyi lähemmäksi, alkoi naisia tulla lierittää asemalle. Ne olivat lähistön, eivätkä matkustavaisia, joita rautatien uutuus ja outous viehätti puoleensa. Useimmat olivat valkosia kuin pulmuset, kun oli aika tuiskunnujakka noussut ulkona.
Vihdoin saapui juna.
Oitis syöksin vaunuihin, saadakseni pitkän penkin. Sen sainkin, mutta en saanut sitä yksin pitää. Niin paljo oli matkustajia, että tuskin sopi kaikki istumaan. Painauduin nurkkaan ja koetin seinää vasten nojautuen nukkua. Siitä ei tullut mitään. Väsymys vaan tuli torkkumisesta sietämättömämmäksi. Virkkuna täytyi pysyä tavalla taikka toisella Tampereelle asti. Aloin tarkastella seuraa ympärilläni. Vieressäni istui pari, kolme vaimoihmistä, vastaisella penkillä edessäni tuo laastaroittu mies, entistään tylympänä, liuta akkoja vieressä.
— Mistäs tämä matkamies on? kysyin mieheltä.
Tarinaan täytyi päästä, päästäkseen väsymyksestä.
— Tuolta vaan pohjosesta, sanoi hän niin kuivakiskosesti kuin olisi ääni tullut vanhasta pärevasusta eikä elävän ihmisen suusta.
Tuosta en välittänyt.
— Missä sodassa te olette ollut, kun teitä on noin pahasti pidelty?
— "Ihmisen pitää oleman sodassa täällä maan päällä", sanotaan sanassa, vastasi mies.
— Tokkohan sillä sanalla tuonlaista sotaa tarkotettanee, epäili joku naisista.