— Miten lienee, arveli mies.
Kun kerran eukkojen uteliaisuus oli virinnyt, niin ei siinä miehen mikään auttanut, täytyi antautua puheisiin.
— Missä te olette tuonlaiset haavat saaneet? huusi puolitusinata akkoja yhtä suuta.
— Karhun kynsissä, vastasi mies levollisesti.
— Karhun kyn… elä nyt!
— Kertokaa!
— Juttele, hyvä mies!
— Puhukaa meille ajan kuluksi! kehottelivat naiset.
Mies arveli hieman.
— Viikon päivät sitten olin matkalla Tulomaan, alkoi hän sitten verkkaan. Lauhkea oli ilma ja tyyni. Iltaantua alkoi lyhyinen päivä, kun saavuin Tulenkoskelle, joka on puolitiessä Tulomaan. Tulvan aikana on Tulenkoski ankara ja valtavat vedet siinä temmeltävät, mutta veden vähänä ollessa on se kivikkota ja terävät kallionkielekkeet pistävät ylös veden pinnasta. Silta käy korkealta rantaäyräältä toiselle pahimman kivikon kohdalta niin ylhäältä, että hirvittää siitä katsoessa alas. Mitään aavistamatta astelin sillalle, niinkuin usein ennenkin olin tehnyt, ja katselin, kuinka koski appoi yläpuolen mustia vesiä ahnaaseen kitaansa ja kuuntelin kuinka ne korisivat kosken karkeassa kurkussa. Käännyin juuri jatkaakseni matkaani, kun huomasin karhun edessäni sillalla. Hämmästykseni on helpompi käsittää kuin kertoa, varsinkin kun minulla ei ollut asetta muuta kuin pieni saikkara kädessä. Kohta oivalsin kuitenkin asemani, että pakoon ei ollut yrittämistä, vaan urhoollisesti koettaa säikyttämällä saada peto pakenemaan. Häristäen kepakallani, kiljasin niinkuin jaksoin, kun muuta säikyttämiskeinoa ei ollut. Vaikutus tästä oli päinvastainen. Karhu siitä vaan ärtyi. Töytäsi kohta päälleni ja löi minut voimakkaalla kädellä kumoon. Luulin viime hetken olevan edessäni. Vaikka pahoin piteli minua peto, pysyin kuitenkin täydessä tajussa ja mielikaijosta tunsin, ett'ei minun tarvitse näin erota tämän maailman menosta, vaan että pelastus oli tuleva mistä tahansa. Äkkiä pisti mieleeni kuulemani tarina, ett'ei karhu kuollutta raatele. Tekeysin tajuttomaksi, koettaen olla hengittämättä niin paljon kuin suinkin voin, pitäen silmäni ummessa. Tämä temppu näytti auttavan. Karhu tunnusteli minua aluksi kaikin puolin ja poistui sitten. Luulin hänen jo pötkineen tiehensä ja rohkenin raottaa silmiäni. Ihmeekseni huomasin karhun katselevan alas koskeen. Oitis oli hän jälleen luonani ja alkoi lykkiä minua turvallaan sillan reunaa kohti. Silloin selvisi minulla kauhea tilani. Peto aikoi paiskata minut koskeen. Pelastusta ei ollut ajattelemistakaan…