Kertoja huokasi.
— Seisoin siis kuoleman kynnyksellä, alkoi hän taas yhtä verkkaan. Koko mennyt elämäni virtasi selvänä muistini läpi. Siinä kulkivat varhaisimmat lapsuuteni tapaukset kirkkaina ja selvinä, niinkuin olisivat eilen tapahtuneet, siinä äitini hellät varotukset, siinä nuorukaisen erehdykset ja harhailut, siinä miehen pyrinnöt ja hyvät päätökset elämän parannusta varten, siinä lupausten irvottavat rikkomiset. Kun nämä olivat ohitse, alkoi uusia aloja eteeni auveta. Tulevaisen elämän kuvia. Näin edessäni samaskaisen, kuohuvan virran, elämän virran, joka järveen laskiessaan haaraantui kahtaalle. Toinen haara vei pimeään, mustaan järveen, josta kuului outoa huminata ja surkeata tuskan valitusta. Toinen taas kääntyi kohti siintävätä, kirkasta, kaukarantaista ulappata, jossa vihannat lehtosaaret väikkyivät viehättävien salmien seassa. Sieltä kaikui lintujen raikas laulu ja vieno virren sävel hiveli korvaani. Toisinaan kuului myöskin elämän virralta huuto ja pauhina, mutta josta en voinut erottaa muuta kuin sanat:
— Kumpaan… kumpaan näistä? Kumpaan… kumpaan… kumpaan näistä?
— Niin, niin… Kumpaan näistä? huokasin itsekseni.
Mies vaikeni.
Hän painoi hikisen päänsä ikkunan ruutua vasten, johon kuvautui toinen yhtä tuskainen ja laastaroittu muoto.
Eukot istuivat ääneti ja kuivailivat vettyneitä silmiään.
Juna mennä hujelsi eteenpäin, että vonkui myrsky nurkissa, kun ei voinut estää sen kulkua. Märkää lunta se vaan rätki vasten ikkunoita tehdäkseen edes jollakin tavalla kiusaa.
Mies istui vaiti ja katseli ikkunaan… omaa kamalata kuvaansako lienee katsellut vai lumen räiskettä ikkunassa.
— Kuinka te kuitenkin istutte nyt tässä tuota kertomassa? rohkenin minä huomauttaa, kun ei mies näyttänyt halukkaalta jatkamaan.