Hän oli pitkä ja laiha, ijältään nelikymmenissä. Alkuperäisiä piirteitä ei voinut enää tarkoin erottaa hänen muodossaan, niin oli tuska ja mielikarvaus ne pitkällisessä vankeudessa väännellyt. Otsa hänen oli matala, nokka pysty ja hivusmarto epäselvä, tukkansa oli vaalea, harva ja takkuinen. Muulta ruumiiltaan oli hän solakka ja muuten säännöllinen paitse kädet, jotka olivat luonnottoman pitkät ja olkapäät, joiden tavaton jyrkkyys oudostutti äkikseltä. Hänen haaleansinisissä, vetisissä silmissään oli arka, surullinen katse, joka toisinaan jähmettyi jäiseksi tuijotukseksi, toisinaan kiihtyi liekehtiväksi pyörteeksi, mutta mielipuolen mitään sanomatonta levottomuutta ei niissä milloinkaan huomannut.
Uusi elämä alkoi Marille meillä. Hän sai olla niinkuin tahtoi ja tehdä mitä halutti. Ei kukaan saanut häntä härnätä, ei loukata eikä muutenkaan häiritä. Tämä näytti aluksi oudoksuttavan Maria, niinkuin muut oudoksuivat häntä, mutta viikon, parin perästä oli Mari jo perehtynyt uuteen oloonsa ja toiset opastaneet häneen, että hän oli niin talon väkeä kuin muutkin. Hän sai tehdä töitä niitä, joihin kykeni, tahi olla tekemättä. Ja ahkera hänestä tulikin. Hän askaroitsi päivin kaikenlaisissa pienissä töissä, joita taloisessa talossa on yllimmän kyllin, toisin taas joutiloi ja pistäytyi naapurin eukkoja haastattamassa. Mielipuoleksi, vielä vähemmin raivohulluksi, häntä ei voinut huomata. Vasta kevätpuoleen alkoi hänessä ilmestyä nöyrämielisen viitteitä. Hän alkoi tulla levottomaksi ja tähystellä jäille, ett'eikö rupeaisi näkymään sulia tahi rantaporeita, että pääsisi uimaan, niinkuin hän sanoi. Kun sitten ensimmäiset poreet ilmestyivät, paiskautui hän vaatteineen päivineen niihin. Jos ei niissä vielä sopinut uimaan, niin hän edes pulikoi hetkisen ja juoksi sitten tupaan ja kuivasi vaatteensa uunilla. Sitä hän sitten uudisti aina jonkun päivän perästä pitkin kevättä siksi, kun viimeinen jäänsirpale oli sulanut. Silloin hän jätti uimisen, kun muut alottivat, uudistaaksensa sen taas seuraavana keväänä. Ja merkillisintä tässä oli, että hän aina uiskenteli täysissä tamineissa, parhaassa puvussaan.
Toinen hänen omituisia oireitaan tuli näkyviin kesän päälle.
Hänellä oli kummallinen tapa pitää terveydestään ja kauneudestaan huolta. Itse hän tiesi keittää ja valmistaa rohtonsa ja hankkia niihin aineet. Kun nurmennukka alkoi maasta nostaa vihantaa päätänsä, niin silloin tuli Marille kiirettä hommaa ja touhua. Hän alkoi kuoria pajahtimia ja kerätä kukkasia, kuljeskellen halki niittyjen, pitkin pellon pientaria, törmiä ja mäkilöitä, iloisesti laulellen ja hyppien kuin lapsi. Pajahtimen kuorista keitti hän vettä, rohtoa, jota nautti halukkaasti pitkin päivää, kun vahvasti uskoi sen lisäävän terveyttä ja ikää — sekä pesi usein kukista keitetyllä vedellä silmänsä ja kätensä, että hipiä pysyisi nuorteana ja kauniina.
Omasta itsestään ei ottanut mitään puhuaksensa, kun oli muutenkin vähäpuheinen, ett'ei hänen menneisyydestään saatu suurin tietää eikäpä taittu suurin tiedustellakaan. Itse kutsui hän itseään Marivainajaksi, johon muutkin pian tottuivat.
Näin oli Marivainaja asunut meillä muutamia vuosia hiljaisesti ja huomiota herättämättä, kun hän alkoi eräänä talvena puhua häistä, jotka sitten samana keväänä viettikin.
Oli muutama Maaliskuun ilta. Äitini istui rukin takana hyräillen ja
Mari kuori perunoita uunin edessä. Hetken päästä alkoi tämä:
— Marivainaja tarvitsee uudet vaatteet.
— Mitäs se Mari nyt niillä?
— Tarvitsee.