Rouva sulki konttoorin ja meni lapsineen kyökkiin, jossa illasteli, laittoi lapset maata ja kävi sitten itsekin levolle, saatuaan astiat puhtaiksi ja paikoilleen.
Vuoteellaan arveli hän jonkun aikaa tämän maailman menoa. Hän tunsi itsensä onnelliseksi muistoissaan, siunasi hartaasti ja nukkui kohta, herätäkseen uuden päivän uusiin vaivoihin.
Marivainaja.
En muista, kuinka hän meille tuli, vaan äitini kertoi usein siitä.
Köysissä oli hänet tuotu köyhäin huutokauppaan, kuin pahantekijä, kädet selän taakse sidottuina.
Tämä oli sitä aikaa tämä, — joka on vielä monen muistissa — jolloin köyhiä myytiin huutokaupalla, kun ei tunnettu parempata niiden sijoittamistapaa eikä tietty mielivaivasia sopivammin hoitaa kuin erityisissä karsinoissa taikka köysissä.
Ja Marivainaja oli mielipuolen kirjoissa.
Niinkuin elukkata oli häntä kuljetettu. Mies oli, taluttanut nuorasta, toinen ohjaillut takaa köydestä, ett'ei pääsisi pahasti rimpuilemaan. Perille tultuansa oli hän päästänyt kimakan volinan, huutaen kaiken maailman "joukkoja" avukseen, pelastamaan "petojen kynsistä".
Tämän nähtyänsä oli isäni käskenyt päästää hänet heti vapaaksi. Vastenmielisesti olivat miehet totelleet, päästäneet köydet ja lähteneet samassa pakkulaan… niin oli pelko heidät käsittänyt. Vaikutus oli kuitenkin ollut vastoin heidän luuloansa. Ensin oli Mari seisonut kuin puulla päähän lyöty, sitten heltynyt itkuun, heittäytynyt isäni eteen ja syleillyt hänen polviansa, voimatta lausua sanaakaan. Itkuansa oli hän jatkanut porstuan kynnyksellä kunnekka oli väsynyt. Sitten oli kiivennyt tuvan uunille, nukkunut sinne ja maannut kuivilla päreillä koko toimituksen ajan. — Kotonaan hän ei ollut moniin aikoihin levollisesti maannut. Herättyänsä oli arasti udellut, mihin oli joutunut tulevaksi vuodeksi. Kun oli saanut tietää päässeensä pappilaan, oli hän pyörähtänyt tielle ja juosta viilettänyt yhtä kyytiä sinne… Vuoden päähän oli vielä kuukauden ajat.
Näin se oli Marivainaja meille tullut.