— Kääntykää enemmän Koirasaarta kohti, kuuluu sulasta sulhasen iloinen, reipas ääni.
Lähimmäiset rientävät avuksi, mutta ovat kohta samassa avannossa.
Keväinen jää on haprasta.
— Enemmän Koirasaarta kohti, siell' on jää kovempata, huutaa sulhanen tavallisella äänellään.
Apua ei huudeta: ei huuto hädästä päästä.
Hetkessä on riski miesjoukko temmannut rannalta talviteloillaan olevan veneen ja rientää avuksi. Se näyttää saapuvan parhaaseen aikaan. Kaksi miestä on kohta jäällä, mutta kolmatta ei näy enää, vaikka se vast'ikään rohkasi toisia hätäilemästä. Suksen kantaa näkyy jään alta, siihen tartutaan ja, kun se tuntuu raskaalta, vedetään hiljaksiin, että jalka pysyy varpaallisessa ja sulhanen saadaan ylös, mutta millään tavalla ei voida häntä enää henkiin saada, vaikka hätään ovat rientäneet papit ja lukkarit. Elävä henki oli hänet jo ijäksi jättänyt.
Tuskaa ja valitusta oli sinä iltana Kirkonkylässä.
Liikuttavan puheen tapauksen johdosta piti rovasti kirkossa seuraavana päivänä, mutta murheellinen morsian ei ollut sitä kuulemassa. Hänet oli kamala tapaus kokonaan murtanut. Toinnuttuansa oli hän Marivainaja.
Mari eleli tämän jälkeen hiljaisesti surullisessa kodissaan, johon tuli vielä uusia surun syitä. Hänen äitinsä saattoivat nämä surulliset tapahtumat ennenaikaiseen hautaan. Isänsä kuoltua hoidettiin Maria perinnöillään niin kauvan kuin niitä riitti. Sitten joutui hän mieron kovalle tielle, jonka kärsimykset ja kivuttamiset saattoivat hänet usein raivoksi ja köysiin taikka karsinaan. Niissä sammui hänestä viimeinenkin kipinä järjen valoa.
Hän ei ollut ensimmäinen eikä, Jumala paratkoon, viimeinen, joka on mieron tietä saanut köysissä kulkea…