Lupaamalla uudet vaatteet sai äitini Marin rauhoittumaan, eikä häistä ollut sen enempätä puhetta.
Kun kevätpuoleen tuli pitkät suojailmat, jotka kestivät viikkomääriä ja veivät kaiken lumen maasta, niin tuli Mari levottomaksi. Hän kuljeskeli pitkin rantoja ja tarkasteli jäitä sekä muistutti joka päivä äitiäni uusista vaatteistaan. Mutta kun ilma taas jäähtyi ja sataa tupruutti uutta lunta maan Valkoseksi, niin tyyntyi Marikin ennalleen ja askaroitsi pienissä toimissaan.
Toukokuu tuli ja rupesi todella kesän tekoon.
Mari sai uudet vaatteet.
Ne olivat sinistä puolivillasta, tehdyt herrastyyliin, kapea, valkonen rimpsu kaulan ympäri. Äitini olisi antanut mustat vaatteet, mutta Mari ei niistä pitänyt, vaan sanoi olevansa liian nuori käymään mustissa. Sinisiin hän sitä vastaan mielistyi suuresti.
Toukokuun puolivälissä alkoi taas Marin levottomuus lisäytyä. Hän juoksi usein rantaan, ja istuskeli Kallion portailla, katsellen hartaasti järvelle. Tätä ei saatettu ottaa mihinkään huomioon, kun joka kevät oli käynyt melkein samalla tapaa.
Eräänä aamuna varhain ilmestyi Mari äitini luokse uusissa vaatteissaan, sievästi puettuna ja siistittynä. Hän syleili äitiäni innokkaasti kyynelsilmin, lausuen hätäisesti: häät, häät. Äitini heltyi eikä voinut aavistaa, mitä tuonlainen käytös merkitsi.
Oli kaunis aamu. Tuuli ei ollut vielä valveella. Aurinko loisti keväisesti siniseltä taivaalta ja leivo liverteli aamulauluaan ilmassa. Sulava järvi huokui hiljaisena hienoa usmaa ilmaan…
— Apuun! Apuun! kuului äkkiä huuto, Marivainaja on pudonnut sulaan!
Erottuansa äidistäni oli hän kiiruhtanut Kalliolle, istunut siellä portailla ja katsellut järvelle. Äkkiä oli hän sitten hypännyt ylös, siepannut sukset seinämältä, hiihtänyt jäälle ja paiskautunut sulaan. Moni oli nähnyt hänen menevän, mutta luullut sitä Marin tavalliseksi uimamatkaksi.