Aamusta ani varhain olimme olleet liikkeellä, eksyneet tieltä, emmekä koko pitkänä päivänä maistaneet murua muuta kuin mustikoita metsästä. Meidät oli neuvottu Kivelän mökiltä oikotietä Pihlajamäkeen ja sanottu olevan montakin mökkiä taipaleella, joissa voisi levätä ja ruokaa saada. Me emme tavanneet yhtään mökkiä, emmekä muutakaan ihmisasuntoa koko päivänä. Olimme siis eksyneet oikealta suunnalta, harhailleet missä lienemmekään ja menettäneet aikaa paljon enemmän, kuin tavallista tietä tullessa olisi tarvittu. "Parempi virsta väärää, kuin vaaksa vaaraa" — tuo hyvä neuvo oli unhottunut meillä kokonaan. Taival oli ollut koko lailla vaivaloinen. Toisinaan niitä oli polkuja enemmän kuin tarpeeksi, toisinaan ei ollenkaan. Olimme saaneet rämpiä suosilmäkkeitä, kavuta kallioita ja tunkeutaa tiheäin metsikköjen läpi. Päivä oli polttavan kuuma, senlainen, jonkalaisia vaan heinäkuussa voipi olla. Tuntui kuin päiväkulta olisi tehnyt liiton Pihlajamäen kanssa, tehdäksensä matkamme niin vaivaloiseksi kuin mahdollista. Päivä tuntui yhä lisäävän poltinainetta tuliseen uuniinsa ja Pihlajamäki nostavan yhä pystympään leveätä rintaansa meidän eteemme. Tuulta ei tuntunut, ei edes henkäystä, joka hiemankaan olisi viilentänyt kiehuvata kuumetta ja kiehuttavaa hellettä. Siihen vielä kaikenlaiset kuuman päivän seuralaiset liehuivat ympärillämme, koetellen ihomme kovuutta, ja jos eivät saaneet purra eivätkä pistää, niin koettivat tunkeutua suuhun ja sieramiin. Oli kuin hiiden hörhiläiset olisivat saaneet meidät valtaansa, löylyttääkseen. Siinä oli polttiaista, siinä hyttystä, siinä mäkärätä ja surviaista, siinä itikkata ja muuta pientä lentiäistä. Liikkeessä ollessaan noilta hieman rauhaa sai, mutta herkesipä levolle, yhteen kohti pitkälleen, niin kohta olivat nuo ystävät kiinni joka kohdassa, missä vaan lomaa puremiseen oli.
Toverini, joka astui edellä, pitäen suuntaa silmällä, oli reipas mies, joka ei vähistä välittänyt. Hänellä oli keppi oikeassa ja leheksiä vasemmassa kädessä, joilla hän, hosui ympärilleen kuin riivattu ja astui vaan ja lauleli. Minä tallustelin perässä väsyneenä, näännyksissä ja huohottaen kuin hyvätkin palkeet, heittäytyen pitkälleni jokaiseen varjoon ja katvepaikkaan, josta kuitenkin oli asia hetimiten taas taipaleelle, kun tuo elävitten joukko syöksi niskaani.
Kun päivä alkoi mailleen kääntyä, niin kävi kuumuus vähin erin kärsittävämmäksi, mutta siipiniekat tulivat sitä kiukkuisemmiksi…
Nyt olivat kuitenkin päivän vaivat unhotetut, kun talo oli edessämme… talo kuin linna.
Läksimme taloon kesantopellon piennarta, jota myöten polku veti. Pelto oli hyvässä muokassa, odottaen kylväjätä. Ojat olivat vasta pohjatut ja siivotut, piertamet kuokitut ja ojamullat hajotetut. Näitä minä en olisi huomannut enkä pitänyt niillä väliä, jos ei toverini, joka oli virkku ja reipas kuin kosken kala, olisi huomannut ja minulle huomauttanut. Muutamakseen huomasi hän miehen, joka makasi vasta pohjatussa ojassa… näytti sikeästi nukkuvan.
— Siinä kaite lienee viileä maata, sanoi toverini.
Pääsimme pihaan.
Ei yhtään elävätä sielua näkynyt, ei kuulunut talossa.
Astuimme tupaan.
Se oli heiniä täynnä… heiniä kuivamassa. Niitä oli lattialla, niitä penkillä ja uunilla, niitä kaikki orret täpösen täynnä.