Sutela oli kuulu rikas talo ja näytti pulskalta maantielle.
Siellä seisoikin parasta kättä mies ja silmäili taloa, ikäänkuin ihmetellen sen muhkeutta. Sitten kääntyi hän kujalle ja pysähtyi portille, tähystellen tarkasti puolelle ja toiselle.
Siinä tuli tyttönen vastaan.
— Onko isäntä kotona? kysyi vieras, hyvän päivän tehtyänsä, nostaen hattuaan.
— Eikö tuo liene.
— Missä?
— Tuossa nitoo viikatetta pihalla.
Hän ei mennyt isännän luokse, vaan asteli suoraan tuvan portaille, tervehtien häntä hattuansa nostamalla.
Vieras oli pieni ja laiha ja musta. Tukka turjotti silmillä, jotka olivat pienet ja terävät kuin naskalit, valkuaiset punaset kuin soivan töyren. Yläpuoli muotoa oli leveä, poskipäät ulkonevat; alapuoli sitä vastaan kapeni kapenemistaan kunnekka loppui pitkään, terävään leukaan. Partaa ei ollut muuta kuin viikset kuin mustalaisella. Nokka oli ohut ja kevelä, jonka nenimmäinen näytti kilpailevan terävyydessä leuvan kanssa. Hyvästi oli hän puettu, siisti laukku kainalossa, ostokeppi kädessä.
Hän istuutui portaille ja pani tupakan… sikarin pisti tuleen.