— Rahantekijä, sanoi hän sitten tuskin kuultavasti, kallistuen isännän puoleen.
— Soh! äänsi isäntä vähän hörästyneenä. Istua noljotti hetkisen, nousi sitten ja lähti. Hän meni sanomaan emännälle, että pannu on pantava poroon, että nyt on tullut senlaisia vieraita.
Sitten käski hän vieraan kamariin.
Sutela oli varakas, rikas mies, pitäjään pohatoita, jolla oli rahaa kotona ja kylässä. Monien talot olivat hänen arkussaan, yksin kirkkoherrakin oli hänelle velassa. Kaikissa kunnan asioissa kuului hänen äänensä. Kokouksissa hänen ei tarvinnut puhua muuta kuin ilmoittaa ajatuksensa, niin kyllä "ystävät" olivat samaa mieltä. Oman vävynsä oli hän jo kerran lähettänyt valtiopäiville ja tehnyt pojastaan kunnan luottamusmiehen. Hänen sanottiin keränneen tämän maailman hyvyyttä tavalla jos toisellakin. Kaikissa oli hän menestynyt. Muuten oli hän vanhankansan mies, karilas, joka ei hävennyt pieksusaappaita eikä sarkanuttua, vaikka olisi ollut maaherraan matka, joka ihmetteli kirkkoherraa, että sekin oli hänelle velkaa, vaikka sillä oli niin suuret tulot, joka kummasteli kauppiasta, "renginretkaleesta" arvoon kohonnutta, että se teki velkaa herrain ystävyyden ja seuran tähden, ja oli jo parilla kirjalla häneltäkin lainannut. Rahantekijäksi oli häntä kirkkoherra piloillaan sanonut ja sinä hän piti toimessaan itseänsä. Sen vuoksi se häntä hykäytti, kun äkkiä sai kuulla, että toinen on oikein viraltaan rahantekijä.
— Oikeinkohan tuo tekee tuota töikseen, arveli isäntä itsekseen. Sepäs olisi vasta se. Ainahan siinä on vaivaa ja hommaa ja huolta ja vastusta rahaa hankkiessa, jospa tuota nyt pääsisi kerrankaan oikein tekemällä tekemään. Olihan sitä aina kuullut puhuttavan rahantekijöistä, vaikka sitä ei ollutkaan saanut nähdä. Nyt se oli hänen nähtävissään, oli hänen omassa kamarissaan…
Isäntä pistäysi kamariin.
Vieras alkoi puheen.
— Tämä on tanakka talo.
— Onhan tätä tässä…
— Perittyäkö vai omaa hankkimata vai kumpaakin?