Lyhyeen on leikki lysti.
Nuo hyvän elämän päivät eivät kestäneet kauvan. Ne muuttuivat niin äkkiä, ett'ei kukaan voinut sitä aavistaakaan, vielä vähemmin valmistautua sitä varten. Rahat hävisivät kuin siivellä pyyhkästen. Pankit ja rahalaitokset, joiden olisi pitänyt avuksi rientää, olivat tyhjät ja vaativat lainassa olevia rahojansa ankarasti takaisin. Rakennustoimi pysähtyi kerrassaan, eikä muitakaan töitä ollut. Työkansa, jota hyvät ajat ja valtava rakennuspuuha oli joukottain kaupunkiin kerännyt, joutui työttömäksi, puutteeseen, jopa hätäänkin. Samoin kävi talonomistajien. Vekselit olivat maksettavat, mutta rahaa ei ollut eikä saatu mistään. Talot alkoivat vaihtaa isäntiä: vararikko seurasi toistaan. Entiset isännät vetäytyivät entisiin toimiinsa ja lisäsivät työttömäin lukua.
Monet olivat hihhulien seurakunnassa lankeemukset. Useimmat niistä, jotka maallisten etujen tähden olivat seurakuntaan liittyneet, eivät voineet seisoa, vaan kääntyivät entiseen elämäänsä, ruveten juopottelemaan ja renttuamaan.
Vararikko oli tässä kerrotun isännänkin edessä.
— Hyvä Jumala! eikö apua ole enää mistään? huusi rouva.
— Ei! Ei mistään! sanoi isäntä tyynesti ja lähti viemään konkurssihakemusta raastupaan.
Kaikki myytiin heiltäkin irtain ja kiintein omaisuus. Siinä meni isännän supiturkkikin.
Isännäksi tultuaan oli hän myynyt hevosensa paitse yhtä. Sen sai hän pelastetuksi ystäväinsä kautta. Hän päätti jälleen ruveta ajuriksi. Rahat meni, mutta konsti jäi.
Oli talvi ja kylmä, mutta hänellä ei ollut turkkia. Narinkkaan lähti hän katselemaan, eikö juutalaiselta saisi senlaista.
Kaikkiahan niillä on.