Senlainen ilma ei ole onkimiehen.
Meillä oli kaikenlaista täkyä, herkkua, ahvenille tarjottavana, mutta mikään ei kelvannut. Koettelimme kastemadolla ja tavallisella onkilierolla, tarjosimme puuntoukkaa ja sontiaista, elävätä särkeä ja vehnätahasta — kaikkea yhtä turhaan. Kylläisiä olivat kalat tänä aamuna, ei mikään voinut ahvenen ruokahalua kiihottaa. Moni olisi tästä arvellut, että aina on kaloja vedessä, vaikk'ei aina apajalla, vaan niin ei ollut tällä kertaa asian laita. Apajalla niitä kyllä oli, sen näimme selvästi. Helposti nimittäin näki kirkkaassa vedessä pohjakiviä vasten kuinka siellä ahventa liikkui, liikkui isoa, liikkui pientä, sekä yksitellen että parittain ja parvissa. Selvään näimme, kuinka monikin kävi ongen luona täkyä tarkastamassa, moni tokasemassakin, mutta ei yksikään maistamassa. Oli aivan kuin olisivat onkimishommaamme leikkinä pitäneet. Milloin kiertelivät parvissa pyydyksiämme, milloin nykäsivät siimaa, ikäänkuin härnätäksen meitä, milloin taas painuivat pohjaan ja asettuivat kivien väliin, jossa eivät kuitenkaan kauvan yhdessä kohti pysyneet, sillä välin kun toisia, aika kyömyniskoja, uiskenteli vedenkalvossa niin että harja oli ylhäällä vedestä ja oikein väreili tyyni veden pinta menon voimasta.
Oli siinä elämätä vedessä.
Onkeen ei vaan saatu yhtään ainoata.
Päivä kulta kiersi keräänsä yhä korkeammalle ja lisäsi poltin-ainetta ahjoonsa, koskapahan kuumuus eneni sitä myöten kuin päivä yleni. Väsyttää alkoi ahventen elämä ja sietämättömäksi käydä päivän helle, kun ei viilentävä tuulikaan tuntunut ollenkaan jaksavan liikkeelle tänä päivänä.
— Lähtekäämme itse syömään, kosk'ei kalat syö, sanoi kellonsoittaja.
— Se kieltoa mikä minusta, vastasin minä.
Olimme aikoneet olla yökunnissa onkiretkellämme ja sen vuoksi oli meillä eväät mukana.
Laskimme rantaan ja nousimme maalle tuuhean männikön viileään poveen.
— Tässä on merkkipaikka, sanoi kellonsoittaja, kun olimme asettuneet sammaliselle rinteelle ja aloimme kapsehtia eväitä kontista.