— Missä?
— Tässäpä… Tuossa on karsikko puussa. Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin sanan karsikko. Minä vääntäysin katselemaan osotettua puuta, vaikk'en tiennyt, mikä karsikko oli, enkä kysymällä tahtonut tietämättömyyttäni ilmoittaa.
Puun kupeessa oli neliskulmainen roso ja sen keskellä vuosiluku 1839, muuta merkkiä ei näkynyt. Se oli tehty aikoinaan siten, että oli otettu kappale kuorta puusta ja siihen leikattu vuosiluku, vaikka paikka oli aikaa myöten muodostunut luonnollisen roson näköiseksi.
— Niitä tehtiin karsikolta entiseen aikaan ja tehdään vielä nytkin vainajain ja merkillisten tapausten muistoksi.
— Minkäs muistoksi tämä on tehty?
— Tähän rantaan hukkui kerran kaksi ihmistä, puhemies ja sulhanen, sanoi soittaja.
Uteliaisuuteni oli herännyt. En saanut oltua ennen kuin sain kellonsoittajan kertomaan tapauksen.
— Oli syksy karsikkoon merkittynä vuonna. Murtoselän levottomat laineet oli vanginnut syksyinen jää, kierä, sileä kuin lasi. Hevosella ei sitä vielä päästy kuin mataloista salmista, vaan jalkamiehen kesti jo huoletta kulkea. Sitten tuli suoja ilma, joka pani jäät vesille.
Sattui silloin lauvantaipäivä. Eräs nuori pari oli kirkolle tulossa kuulutuksiin itseänsä panettamaan. Morsian oli talontytär Haatalasta, nuori ja verevä, sulhanen tarmokas isäntä Vuonamon puolelta. Hänkin aivan nuori, vasta talon haltuunsa saanut. Nämä olivat päättäneet seuroineen kirkolla yhtyä. Morsian tulikin hevosella salmien poikki Pankasalon kautta kohta puolilta päivin, mutta sulhasta ja puhemiestä ei kuulunut. Heidän oli aikomus jättää hevosensa Ahokaarteesen ja tulla siitä selän yli jalkaisin. Mutta kun jää oli sileä ja liukas, niin päättivät he käyttää jääkoluja. Ne ovat kulkuneuvot, jotka tehdään jäästä siten, että otetaan kaksi tarpeenmukaista jääpalasta, hakataan niihin mukavat kolot, pannaan polvien alle ja työnnellään jalkain välistä jollakin sopivalla teräaseella, joko kirveen kasalla tahi sitä varten rautapiikillä varustetulla kepillä. Kierällä, sileällä jäällä on tällä tavoin kulku erinomaisen joutusata ja hupaistakin, ainakin mukavampaa kuin käveleminen liukkaalla jäällä. Tällaisilla kulkuneuvoilla olivat sulhanen ja puhemies varustautuneet Ahokaarteessa. Ja kun tuuli oli myötäinen ja jääkolut vesilivulta huilasivat hyvin, niin olivat he arvatenkin kulkeneet aika vauhtia pitkin Murtoselän kirkasta jäätä, jäätä, joka ei ollenkaan näyttänyt jäältä, vaan oli kuin rasvatyyni kesäisen järven pinta…
Nuori pari oli vieraineen päättänyt yhtyä meillä ja siitä jaloin käydä pappilassa. — Puhemiehen tavallinen kirkkokortteeri olikin meillä.