Morsiamen saavuttua vanhempineen ja muutamien sukulaistensa kanssa, kaivattiin kovasti sulhasta. Odotettiin ja ikävöitiin; häntä ja puhemiestä ei vaan kuulunut. Odoteltiin yhä, odoteltiin levottomasti. Morsian alkoi peljätä pahinta, käydä tuskaiseksi ja itkujaan keräillä. Minua alkoi säälittää hänen kohtalonsa ja päätin lähteä kuulustelemaan Ahokaarteesen. Tuo lähes viiden virstan pituinen taival kahakäteen ei ollut mikään matka luistinmiehelle senlaisella kelillä. Kun lausuin tämän aikeeni, näytti morsian rauhoittuvan. Sitasin siis luistimet jalkaani ja läksin. Siitä ei ollut kukaan vielä sinä syksynä kulkenut, vaan kun tunsin vedet ja tiesin karttaa virtapaikat, sujauttelin huoletta eteenpäin. Jää oli kirkas, että hirvitti. Pohja, kivet ja luodot näkyivät matalalla jään läpi ja joka potkasu oli kuin olisi luistin kiveen karahtanut, niin likellä näyttivät ne olevan. Laskin ensin pitkin rantaa Luotolahden suulle ja siitä kaartain Murtosaarta kohti yli selän matkani päähän. Ahokaarteessa sain kuulla, että kaivatut, sulhanen ja puhemies, olivat jo puolenpäivän seutuun lähteneet sieltä jääkoluilla ja aikoneet oijustaa Koivukaarteesen ja sieltä Kirkkovuoren yli kylään, ja olivat luultavasti jo saapuneet perille. Vilkasin Koivukaarta kohti, mutta kun ei mitään näkynyt siellä päin, lähdin asiata tarkemmin ajattelematta paluumatkalle. Harppailin väen takaa, ja kiihtynyt, myötäinen lounastuuli teki parastaan auttaessaan kulkuni nopeutta. Kaukaa jo näin kaksi naista jäällä kotirannassa. Arvasin niiden odottavan minua. Aika vonkaa lensin eteenpäin kuin hyvän sanoman saattaja ainakin ja olin kohta heidän luonaan.
Lyhyesti ilmoitin heille, kuinka asia oli, ja sanoin, että kaivatut ovat luultavasti tuossa paikassa täällä. Se ei näyttänyt morsianta tyydyttävän. Pitkät kyyneleet tippuivat hänen silmistään ja hätäisesti selitti hän veljelleen, että menisi kuulustelemaan kylältä.
Veli lähti ja isä lähti myöskin.
Mitään lohdutusta eivät hekään tuoneet. Kaivatulta ei ollut kukaan nähnyt. Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä uudestaan etsimään ja sitä tietä, jota he olivat aikoneet kulkea.
Niin lähdimme, morsiamen isä ja veli ja minä; aseena oli meillä vaan kirves mieheen, ja mieli täynnä outoja aavistuksia.
Matkallamme Kirkkovuoren yli Koivukaarteelle emme tavanneet jälkeäkään heistä. Läksimme siitä Tuhannennientä kohti, tähystellen, katsellen sinne tänne pitkin jäätä, mutta mitään ei ollut näkyvissä, kuuluvissa. Lähestyessämme Koivukaarteen suuta, näimme mustan mytyn loitompana jäällä. Heti sävähti mieleeni, mikä surullinen onnettomuus oli tapahtunut. Tottapa aavistus lienee toisillekin samaa ilmoittanut, koskapa äänettöminä kiiruhtivat askeleitaan sitä kohti.
— Lakki jäällä! huudahti isä.
— Talvilakki, äänsi poika.
— Puhemiehen talvilakki, sanoin minä, lähemmäksi tultuamme.
Se oli sulasilmäkkeen vieressä, jonka Ahokaarteen puoleinen reuna oli lohennut ja jossa uiskenteli jääpalanen, jääkolu. Selvät oli merkit, mihin sulhanen ja puhemies olivat kadonneet.