Patroonista tuntui kaikki tämä raskaalta, painavalta, niinkuin hänen päällensä olisi sälytetty koko tuo suuri tila kaikkine rakennuksineen, sanoineen, konepajoineen, lisätty siihen miehen kuolema, kerätty vaimon kaikki kyyneleet ja lasten kurjuus… kaikki, kaikki. Mutta kukapa tässä yleisön edessä lannistuisi, sortuisi, luhistuisi alas, maahan… Ei! Ei koskaan…
Tuskallisessa äänettömyydessä, henkeänsä pidättäen, seisoi yleisö kuin ukkosen lyömänä ja katseli patroonia, joka ei hievahtanut paikaltaan, ei ääntänyt, ei pieninkään piirre hänen kasvoissaan liikahtanut… Jäykkänä, kylmänä, tylynä seisoi hän siinä.
Ei kukaan liikahtanut, ei hengähtänyt… ei tuuli eikä ihmiset.
Koski yksin, aina levoton koski, joka entisen isännän oli epätoivosta pelastanut, tuskat lieventänyt, yksinkertaiset erhetykset peittänyt, se yksin ei hämmästynyt, ei hiljentänyt kulkunsa huimaavata nopeutta, ei hillinnyt kolkkoa pauhuansa. Tällöin se tuntui vielä uhkaavammalta, vielä raivokkaammalta. Oli kuin olisi se tahtonut riuhtoa itsensä irti, repiä kaikki mukaansa, tuntui kuin olisi se huutanut tuhansin äänin: heittäkää tänne kaikki tuskat, upottakaa kaikki rikokset ja saastat! Minä en nöyrry, en masennu sittenkään… En, en, en! En, en, en!
Hetki oli tuskallinen, pitkä odottavalle yleisölle, ijankaikkinen, vaikk'ei se itsessään pitkä ollut, moniminuuttinen.
Pastori ilmestyi puhujalavalle.
— Te voitte pahoin, hra patrooni, sanoi hän ja laski kätensä isännän olkapäälle.
— "Niin, niin… Kun hän sen tekee, niin häntä ei tuomita", sanoi patrooni viimmein ja laskeusi pastorin turvaamana puhelavalta. — Perheensä ja omaistensa saattamana kulki hän sitten sanaakaan lausumatta asuntoonsa.
Näin keskeytyi juhla ja kansa hajosi hiljaisesti kentältä, kummeksien, että mikähän äkillinen kouristus mahtoi isäntää kohdata.
— Mikä mahtoi patroonille tulla? kysyi vanhus, joka oli puheen pitänyt.