Alkuaan oli yksityinen omistusoikeus rajotettu muutamiin vähemmänarvoisiin henkilökohtaisesti käytettäviin esineihin, jotka se, joka niitä käytti, enimmäkseen myöskin oli valmistanut, niinkuin koristukset, aseet y.m., siis esineitä, jotka katsottiin niin kuuluviksi omistajaan, joka ne oli valmistanut ja niitä kantanut, että ne useinkin pantiin hänen mukaansa hautaan.
Mutta vähitellen sai yksityisomaisuus suurempaa merkitystä. Sitä ruvettiin ulottamaan tärkeämpiin tuotannonvälineisiin ja käsitti vihdoin tärkeimmänkin kaikista tuotannonvälineistä, olemassa-olomme perustan, maaperän ja maan. Metsästystä ja karjanhoitoa harjotetaan vielä yhteisillä alueilla. Mutta varsin toinen on asian laita maanviljelyksen suhteen. Aina meidän päiviimme saakka, jolloin harjotetaan maanviljelystä suurteollisuutena, ei ole huomattu mitään tuottavampaa muotoa maanviljelykselle kuin se, että jokainen perhe on viljellyt omaa maapalstansa, ja tällainen viljelys tarvitsee kehittyäkseen yksinomaisen omistusoikeuden maahan. Kaikkialla, missä maanviljelys kehittyy ja poistaa vanhemmat tuotantotavat, tulee myöskin tällainen omistus-oikeuden muoto yhä kipeämmän tarpeen vaatimaksi.
Teollisuuden ja kaupan kehittyminen kaupungeissa edellyttää puolestaan yksityisen omistusoikeuden tuotannon välikappaleisiin ja tuotteisiin nähden.
Mutta ei vain yksityisomaisuuden piiri laajene laajenemistaan. Se kaataa toisen toisensa perästä niistä aitauksista, jotka sitä ovat rajottaneet ja käyneet sitä haitallisemmiksi mitä enemmän kauppa ja yleensä koko se tuotantotapa, joka vaati yksityisomaisuutta, kehittyy.
Puhtaasti henkilökohtaisesta omaisuudesta, joka omistajansa kuoltua häviää tai muuttuu yhteiseksi, johtui omaisuus, joka perinnön kautta siirtyy toisille henkilöille.
Alkuperäinen tasa-arvo katosi, yksityisomaisuus muuttui yhteiskunnalliseksi vallaksi, yhteiskunta jakaantui omistaviin, jotka hallitsivat, ja omaisuudettomiin, jotka olivat riippuvaisia edellisistä. Yksityisomaisuuden hankkiminen tuli yhteiskunnalliseksi välttämättömyydeksi. Rahan syntyminen vihdoin muuttui ansionhalun ahdistavaksi haluksi, jolla ei ole päätä eikä määrää.
Kulutusesineiden tarve on aina rajotettu. Niin kauan kuin rikkautena on vain sellaisia, ei kukaan halua sitä enempää kuin mitä tarvitsee mukavaan ja mieluisaan elämään. Rahoja sitä vastoin ei koskaan ole kellään kylliksi, sillä raha on tavaraa, jolla voidaan ostaa mitä tahansa, tavara, joka ei turmellu, joka on aina käyttökuntoinen. Aatteiden, suurien, paljon yli omien tarpeiden käyvien omaisuuksien kasaaminen, tulee nyt omistavien elämäntehtäväksi. Tästä ajasta alkaen saattaa erotus rikkaan ja köyhän välillä tulla tavattoman suureksi, ja se tuleekin kaikkialla, missä vaan edellytykset ovat olemassa.
Ihmisten suhde toisiinsa, koko heidän ajatus- ja elintapansa muuttuu silloin perinpohjin. Innostus yhteiseen hyvään, kyky uhrata itsensä, olivat muinoin olleet ihmisten parhaita hyveitä. Ne häviävät yhä enempi ja enempi. Jokainen on lähimpänä itseänsä. Yhteiskunnat pirstoutuvat luokkiin, jotka mitä kiivaimmin kamppailevat keskenään, ja hajoutuvat yksilöiksi, joista jokainen katsoo vain omaa etuaan, ja joista kukin antaa yhteiskunnalle mahdollisimman vähän, mutta ottaa siltä niin paljon kuin suinkin saattaa. Yhä höllemmiksi tulevat ne siteet, jotka kiinnittävät yksilön siihen yhteiskuntaan, johon hän kuuluu, ja jotka pitävät sitä koossa. Se kohtaa perikatonsa tai joutuu kansan saaliksi, joka on jäänyt jälkeen kehityksessä ja joka omistaa vielä kommunistisen hyveen ja kommunistisen voiman.
Tällainen on kaikkien kansojen ja valtioitten historia vanhalla ajalla.
Pikemmin ja selvemmin kuin ehkä missään muualla tapahtui tämä kehitys Atenassa. Aika persialaissodan lopusta Kreikan kukistumiseen, jonka Makedonian kuningas Filippos toimitti, käsittää tuskin puoltatoista vuosisataa (479-338 ennen ajanlaskumme alkua). Tämän aikakauden alussa tapaamme kyllä jo luokkaeroja ja luokkavastakohtia (lukuun ottamatta orjiakaan, jotka olivatkin yhteiskunnan ulkopuolella), ylimyksiä, joilla oli etuoikeuksia, ja kansankerroksia, joilla ei ollut mitään oikeutta, rikkaita ja köyhiä, mutta nämä vastakohdat eivät vielä olleet kehittyneet niin pitkälle, että ne olisivat kuolettaneet vapaan väestön yhteiset harrastukset valtion hyväksi. Tämän ajan viimeisen kolmanneksen aikana oli Attikassa tuskin mitään muuta kuin rikkaita ja kerjäläisiä, paitsi orjia.