Kaarle IV:nnen poika Wenzel (1378-1419) koetti, niin paljon kuin mahdollista oli, tasotella vastakohtia. Hän ei suuresti välittänyt Saksan keisarikruunusta, olipa se hänen voimattomuutensa vuoksi hänelle miltei vastenmielinenkin, eikä hänen niin ollen tarvinnut isänsä tavoin olla pappiskeisari. Hän suosi tshekkiläisten pyrintöjä, mutta tahtoi tehdä sen vahingoittamatta saksalaisten harrastuksia. Sen kautta hänen koko politikansa horjui ja oli ristiriitaisuuksia täynnä, mutta hänen onnistui kumminkin melkeinpä aina kuolemaansa asti estää väkivaltaista yhteentörmäystä.
Räjähdys tapahtui vasta sitten kun ulkomaiset mahdit ryhtyivät Böhmin oloihin. Ne koettivat hallita "lujalla kädellä" ja tahtoivat tallata oikein perinpohjin palonalun sammuksiin. Seurauksena oli se, että koko rakennus oli pian ilmi liekissä.
Johannes Huss oli paavilais- ja saksalaisvihollisen liikkeen etevin kirjallinen edustaja. Hän tuli v. 1398 professoriksi Pragin yliopistoon ja neljä vuotta myöhemmin kirkkoherraksi Betlehemin kirkkoon. Kuningas Wenzel osotti hänelle niin suurta suosiota, että teki hänet kuningatar Sofian rippi-isäksi. Mutta yliopisto, joka oli saksalaisten käsissä, rupesi pian vastustamaan Hussia ja Wiclifiä, jonka oppeja Huss oli omaksunut; 45 Wiclifin lausetta kirottiin kerettiläisinä. Tämä yliopistoriita tuli yhä enemmän kansalliseksi. Vihdoin Wenzel rupesi tshekkiläisten puolelle ja antoi yliopiston böhmiläiselle osakunnalle yksistään kolme ääntä ja muille yhteensä vain yhden ainoan. Tämä tapahtui v. 1409 ja siitä seurasi välittömästi se, että useimmat saksalaiset professorit ja ylioppilaat lähtivät pois. Tämän jälkeen yliopisto selitti olevansa Hussin puolella ja valitsi hänet rehtoriksi.
Mutta nyt sai Huss mahtavampia vastustajia, Pragin arkkipiispan ja vihdoin itse paavin. Taistelu tuli yhä kiivaammaksi. Hussin ja kirkon välinen juopa isoni isonemistaan. Ristiriitaa lisäsi vielä se, että paavi Johan XXIII ryhtyi v. 1411 taasen harjottamaan suuressa määrin uutta anekauppaa, koska hän tarvitsi rahoja. Anekauppiaat tulivat v. 1412 Pragiin. Huss rupesi mitä kiivaimmin heitä vastustamaan eikä kammonut sanomasta tuota rahanahnetta paavia Antikristukseksi. Syntyikin katkeria yhteentörmäyksiä katolisten saksalaisten ja hussilaisten tshekkiläisten välillä, jotka polttivat paavin bullat ja uhkasivat pappeja.
Luultiin kaiken olevan kypsyneen julkiseen taisteluun, mutta vielä kerran sai Wenzel rauhan säilymään julkean puolueettomuutensa keinolla. Hän ajoi Hussin pois Pragista, mutta lähetti pian sen jälkeen neljä paavinmielistä teologia samaa tietä. Sen ohessa hän mursi saksalaisten ylivallan Pragissa määräämällä, että vast'edes neuvoskunnassa piti olla puoleksi tshekkiläisiä.
Vuonna 1414 kokoontui Konstanzin suuri kirkolliskokous saattamaan paavilliseen kirkkoon uudelleen yhteyttä ja järjestystä. Siihen kuului kolmen silloisen paavin erottaminen ja yhden uuden valitseminen. Mutta lisäksi vaadittiin, että kerettiläisyys Böhmissä piti lannistettaman. Sigismundilla, Wenzelin veljellä, joka v. 1410 oli tullut Saksan keisariksi, josta arvosta Wenzel kymmenen vuotta aikaisemmin oli erotettu, oli tässä omakin etu kysymyksessä, hän kun oli Wenzelin vallan perijä Böhmissä ja kerettiläisliikkeen luultiin uhkaavan irrottaa Böhmi ei ainoastaan paavinkirkosta, vaan vielä Saksan valtakunnasta.
Huss kutsuttiin kirkolliskokouksen eteen. Hän lähti matkalle Konstanziin vahvassa luottamuksessa (lokakuussa 1414). Hän ei uskonut ainoastaan Sigismundin suojeluslupaukseen, vaan ennen kaikkea oikeaan asiaansa. Kuten niin monet aatteenihantelijat häntä ennen ja hänen jälkeensä, näki hänkin vain erimielisyyksiä ja väärinkäsityksiä siinä, missä itse asiassa oli syviä, ylipääsemättömiä vastakkaisuuksia. Kunpa vain väärinkäsitykset tulisivat selvitetyiksi ja väärät mielipiteet kumotuiksi, niin kyllä hänen aatteensa, siitä hän oli varma, pääsisi voitolle.
Mutta hänen ei onnistunut saada hurskaita isiä vakuutetuiksi. Nämä eivät voineet käsittää, että Kristuksen seuraajien tuli elää apostolisessa köyhyydessä, eikä sitä, että hengellinen tai maallinen valta, vaikka olisi paavi tai kuningas kysymyksessä, lakkaisi olemasta oikeudenmukainen, jos tekisi itsensä kuolemansyntiin syypääksi.
Myöskin Sigismund tuli peräti levottomaksi tästä kansanvaltaisesta periaatteesta.
Se, että böhmiläiset, varsinkin aatelisto, osottivat olevansa Hussin puolella, oli kirkolliskokouksen mielestä vain todistus siitä, että mies oli vaarallinen. Hänet täytyi tehdä vaarattomaksi. Sittenkun oli turhaan koetettu pitkällisellä vankeudella ja uhkauksilla saada Huss peruuttamaan kerettiläiset mielipiteensä, kirosi kirkolliskokous hänet ja hänen oppinsa 6 p:nä heinäk. 1415 sekä jätti hänet maalliselle tuomarille. Sigismund oli kyllin miehuuton peruuttamaan sanansa ja salli, antamastaan suojeluslupauksesta huolimatta, Hussin joutua polttoroviolle.