Kuitenkin oli tämällainen kommunismi ajan pitkään mahdoton toteuttaa, vaikka rahastonhoitajat olisivat olleet kuinkakin rehellisiä ja omaa etuaan katsomattomia ihmisiä. Se saattoi onnistua vielä vähemmän taborilaisille kuin ensimäisille kristityille, sillä taborilaiset olivat suurimmalta osaltaan työmiehiä, eivätkä kerjäläisiä, kuten alkukristityt; he elivät omalla työllään, eivätkä niillä muruilla, jotka rikkaiden pöydiltä putoilivat. Mutta kaikki työnteko tuli silloin, käsityön ja pikkutalonpoikaismaanviljelyksen asteella, mahdottomaksi, jos kaikki myivät tuotannonvälikappaleensa ja panivat rahat yhteiseen rahastoon, jonka varoilla sitten piti ostettaman kulutustarpeita kaikille. Me emme usko, että tämä menettely milloinkaan oli yleinen kommunististen taborilaisten kesken. Joka tapauksessa luovuttiin siitä pian. Käytännössä Taborin kommunismi muodostui melkein samallaiseksi kuin ensimäisten kristittyjenkin: kukin perhe ansaitsi omaksi ylläpidokseen ja jätti vain ylijäämän yhteiseen rahastoon.
Tämä sai kumminkin aikaan ankaria vastaväitteitä innokkaimpien ja jyrkimpien kommunistien puolelta. Pelkkää kulutusvälikappaleiden yhteistä omistamista saattoi kumminkin silloin tuskin muussa muodossa toteuttaa. Senvuoksi ankarammat kommunistit vaativat perhe-elämän poistamista ja täydellisen kommunismin toteuttamista.
Perheen saattaa, kuten olemme ennen nähneet kristinuskosta ja munkkilaitoksesta puhuessamme, poistaa kahdella tavalla: naimattomuuskiellolla tai kiinteän yksi-avioisuuden lakkauttamisella, n.s. naistenyhteisyydellä. Äärimäisien taborilaisten täytyi sitä enemmän lähetä viimeksi mainittua kantaa, kun he jyrkästi vastustaessaan katolista kirkkoa ja munkkilaisuutta hylkäsivät myöskin pappien naimattomuuskiellon.
Tällaiset näiden ankarampien kommunistien pyrinnöt ilmenivät selvimmin ja voimakkaimmin tuossa ennen mainitussa lahkossa, jota kutsuttiin "vapaan hengen veljien ja sisarien" lahkoksi. Nämä olivat voittaneet jalansijaa myöskin Böhmissä, ja kun siellä puhutaan "pikardeista" ("beghardeista"), tarkotetaan melkein aina tätä lahkoa. Tämän opin päämies Böhmissä oli muuan talonpoika, nimeltä Niklas, ja hänen mukaansa kutsutaan heitä toisinaan nikolailaisiksi. Tutummat he ovat kumminkin aatamilaisten nimellä, koska he pitivät aatamilaista tilaa — eli "luonnontilaa", kuten 1700-luvulla sanottiin — synnittömän viattomuuden tilana. Väitetään heidän tulleen alastomina kokouksiinsa. Oliko todellakin näin laita, vai onko tämä vain juoruja taikka ilkeätä, panettelua, sitä emme voi ratkaista.
Aatamilaiset asuivat eräällä Lushnic-joen saarella, kertoo Eneas Sylvius. He kävivät alastomina — tekivätkö he näin aina vaiko vain erityisissä tilaisuuksissa, sitä hän ei, ikävä kyllä, sano. "Heidän keskuudessaan vallitsi naisyhteisyys, mutta oli kielletty ilman päämiehen, Aatamin, lupaa lähestymästä naista. Mutta jos mies himosi palavasti jotakin naista, otti hän häntä kädestä ja meni esimiehen luo ja sanoi tälle: 'Henkeni palaa rakkaudesta häneen.' Siihen päämies vastasi: 'Menkää, kasvakaa ja lisääntykää ja täyttäkää maa!'"
Tämä avioliiton hylkääminen oli kuitenkin mitä suurimmassa ristiriidassa ajan koko silloisen katsantokannan kanssa. Yksiavioisuus ja siihen perustuva yksityisperhe ei ollut vain perinnäinen kansantietoisuuteen syvästi juurtunut laitos, vaan sitä vaativat myöskin mitä voimakkaimmin silloinen tuotantotapa ja koko vallitseva yhteiskuntajärjestys. Juuri se seikka, että avioliiton hylkääminen oli sen ajan kommunismin johdonmukainen seuraus, osotti myöskin, ettei tällä itselläkään ollut vielä mitään vankkaa jalansijaa silloisessa yhteiskunnassa, joka tarvitsi yksiavioisuutta; juuri se todisti, että tuon ajan kommunismi oli tuomittu jäämään rajottuneeksi pienien ryhmien eli seurakuntien keskuuteen. Suurin joukko taborilaisia rupesikin mitä kiivaimmin vastustamaan ankaramman kommunismin pyrintöjä.
Jo keväällä 1421 syntyi julkinen riita molempien suuntien välillä. Muuan ritari vangitsi näet tammikuun 29 p:nä pappi Martinek Hauskan, erään äärimäisen hurmahenkisyyden pääedustajan, mutta päästi hänet taasen vapaaksi useiden ystävien pyynnöstä. Hän saarnaili tämän jälkeen vielä suuremmalla innolla oppiaan, ja hänen kannattajakuntansa kävi niin uhkaavaksi, että taborilaisten piispa Niklas kääntyi pyytämään Pragista apua. Myöskin siellä oli kommunistinen kerettiläisyys voittanut alaa. Neuvoskunta ryhtyi heti ankariin toimenpiteisiin, ja Pragin kaksi porvariakin tuomittiin ajan viehättävän tavan mukaan kerettiläisyydestä kuolemaan ja poltettaviksi. Samaan aikaan leimahti taistelu Taborissa ilmi liekkiin. Ankarammat kommunistit, jotka olivat vähemmistössä, karkotettiin, ja he vetäytyivät, yhteensä noin 300 henkeä, Lushnic-joen varsilla kasvaviin metsiin.
Pappi Martinek rupesi katumaan ja peruutti "harhaoppinsa", mutta niin eivät tehneet hänen kannattajansa. Heitä vastaan lähti nyt Zizka: hänhän oli sielultaan ja sydämmeltään pragilaisten kantaa lähempänä; ja tämän "pikardilaisen kerettiläisyyden", jota jo taborilaisetkin vihasivat, täytyi olla hänestä jotain aivan kauhistuttavaa. Hän karkasi metsissä heidän kimppuunsa, otti heistä viisikymmentä vangiksi, ja kun he kieltäytyivät peruuttamasta vähääkään opistaan, poltatti hän heidät kaikki. He menivät ilolla kuolemaan.
Martinek, joka ei enään kai tuntenut olevansa oikein turvassa taborilaisten joukossa, päätti lähteä Mähriin. Mutta tiellä hänet kuitenkin otettiin vangiksi toverinsa Prokopin, "silmäpuolen", kanssa ja jätettiin Raudnitzin arkkipiispan haltuun. Zizka vaati nyt pragilaisilta, että nuo molemmat vaaralliset miehet olisi tuotava Pragiin ja siellä elävänä poltettava varottavaksi esimerkiksi muille. Mutta Pragin neuvosherrat pelkäsivät alempaa kansaa, jonka keskuudessa Martinekin suunnalla oli lukuisia kannattajia. He lähettivät sen sijaan pyövelin Raudnitziin, ja tämä kidutti molempia vankeja siksi, kunnes he ilmaisivat muutamien pragilaisten uskonveljiensä nimiä. Senjälkeen heidät pantiin suuriin tynnyreihin ja poltettiin 21 p:nä elok. 1421.
Mutta pikardilainen kerettiläisyys ei ollut kuitenkaan vielä kokonaan tuhottu. Joukko aatamilaisia oli asettunut lujaan asemaan eräälle Lushnicin lisäjoen pienelle saarelle. Zizka lähetti heitä vastaan 400 aseellista miestä, käskien tuhota heidät kaikki. Hyökkäyksen alaiset puolustivat itseään epätoivoisesti ja saattoivat vastustajilleen suuria tappioita, mutta kukistuivat vihdoin ylivoiman alle. Ne, jotka miekka oli säästänyt, tappoi tuli 21 p:nä lokak. 1421.