Sitä ankarampia he olivat silloin, kun todellakin käytännöllisiä eroavaisuuksia esiintyi. Heidän toiseen kongressiinsa, joka pidettiin v. 1467 Lhotassa, joka lopullisesti loi heidän järjestysmuotonsa, sittenkun Reichenaussa oli muodostettu ohjelma, saapui muutamia aatamilaisien jäännösten edustajia tekemään yhdistymisehdotuksia. Mutta ne hylättiin. Aatamilainen kommunismi oli heistä liian pitkälle menevää.
Huonosti onnistuivat myöskin yhdistymiskeskustelut valdolaisten kanssa, jotka jo olivat liian porvarismielisiä. "Me puhuimme paljon valdolaisten pappien kanssa"; kertoo Gregori muutamassa kirjotuksessaan, "erittäinkin pappi Stefanin kanssa, joka ei milloinkaan alentunut pitämään jumalanpalveluksia roomalaiseen tapaan (niinkuin valdolaiset toisinaan tekivät välttääkseen vainoja). Tämä, joka myöhemmin poltettiin, tarjoutui parantamaan kaikkea, mitä saattoi pitää Kristuksen opin ja kristillisen elämän vastaisena, ja asettamaan kaikki niin, kuin muinoin oli ensimäisessä kirkossa. Mutta heillä oli ystäviä Rooman vihkimien pappien joukossa, ja nämä estivät asian".
Niin ei saatu aikaan sovintoa. Gregori jatkaa: "Osa valdolaisia myönsi, että he olivat poistuneet ensimäisten esi-isiensä teiltä. Myöskin oli heissä sellaista turmiollisuutta, että ottivat ihmisiltä rahoja, kokosivat rikkauksia eivätkä pitäneet huolta köyhistä,, vaikka onkin kristinuskon vastaista, että pappi kokoo aarteita, sen sijaan kun hänen tulisi käyttää oma, vanhemmilta perimänsä omaisuus almuihin ja köyhien hädän lieventämiseksi."
Mutta valdolaisten kohtalo oli pian tuleva Böhmin veljien osaksi.
Se puritanismi, millä he lausuivat vastalauseensa vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan ja mikä heidät tästä erotti, oli itse asiassa oivallinen keino päästä eteenpäin tässä yhteiskunnassa. Me olemme jo ennen viitanneet siihen, mikä tavaton ero ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta oli tämän puritanismin ja alkukristillisyyden askesin välillä. Joskin molemmat saarnaavat elämänilon ja kaiken nautinnon turhamaisuutta ja vieläpä vahingollisuuttakin, liittyi kumminkin alkukristillisyyden askesiin sen kannattajien tylsämielinen hitaus, uskonpuhdistuksen aikojen puritanismiin sitä vastoin sen kannattajien väsymätön ja tarkka työteliäisyys. Meidän aikanamme, sen kehittyneen suurteollisuudellisen kapitalismin vallitessa ei työteliäinkään puritanismi voisi turvata palkkatyömiesten, talonpoikien tai pikkuporvarien elämää. Mutta sinä aikana, jota me nyt käsittelemme, siirryttäessä luonnon taloudesta, johon oli jo sekottunut yksinkertaista tavaratuotantoa, yleiseen osittain jo kapitalistiseen tavaratuotantoon, oli sellainen puritanismi kumminkin oivallinen keino tekemään pikkuporvareista pääomanomistajia, ja sitä enempi kun väestön suurimmassa osassa vallitsi vielä tuo lapsellisen elämäniloinen katsantotapa, joka yleensä on liittynyt luonnontalouden tilaan, missä ei tuoteta myytäväksi, vaan itse käytettäväksi, ei koottavaksi kasaan, vaan nautittavaksi. Myöskin veljien hyvä yleinen koulusivistys on puritanismin ohella antanut vauhtia heidän taloudelliselle kohoamiselleen.
Taborilaisille oli sotasaalis tuottanut varallisuuden, joka teki lopun heidän kommunismistaan. Böhmin veljien varallisuus sen sijaan kasvoi pian heidän ahkeruutensa, tyytyväisyytensä ja säästäväisyytensä sekä älynsä seurauksena.
Hyvinvointi tuotti pian veljille lukuisia uusia kannattajia sangen maallisista syistä. Mutta kasvavan varallisuuden ohella rupesi vanha ankara kuri useista vanhemmistakin jäsenistä pian tuntumaan yhä painostavammalta. Moni piti sitä kovuutena, että häntä oli kielletty kartuttamasta varallisuuttaan joko kaupalla tai koronkiskomisella. Hyvinvoinnin kasvaessa karttuivat omaisuusasioista aiheutuneet selkkauksetkin, oikeudenkäynnit tulivat tarpeellisiksi, tarvittiin valtiovaltaa hankitun omaisuuden suojaksi.
Niinpä syntyi vähitellen veljien joukossa lievempi suunta. Ei uskallettu vielä vastustaa vanhoja säännöksiä, mutta niitä pyrittiin pitämään vain korkeamman pyhyyden ihanteena.
Eroavaisuus molempien suuntien välillä ilmeni vasta (1460-luvun loppupuolella), kun kaksi herraa ja useampia ritareja ilmottautui jäseniksi veljeskuntaan. Ankarampi suunta tahtoi ottaa heidät jäseniksi, vain jos he luopuisivat omaisuudestaan ja säädystään. Lievempi suunta tahtoi sallia heidän jättää se tekemättä. Mutta vielä voittivat edelliset ja vain ne otettiin veljeskunnan yhteyteen, jotka kaikessa alistuivat yhteisön vaatimuksiin.
Mutta jo v. 1480 sai lievempi suunta aikaan sen, että muuan oppinut, Luukas, otettiin seurakunnan yhteyteen. Pian tuli lisää, ja oppineet rupesivat vaikuttamaan lievemmän suunnan eduksi. Turhaan taistelivat ankarammat, kutoja Gregori päämiehenä, tätä paisuvaa velttoutta vastaan. Brandeisin kongressissa eli synoodissa, kuten sitä kutsuttiin, voittivat maltilliset. Päätettiin, että rikkaita ja korkeita henkilöitä saisi tästä alkaen ottaa seurakunnan yhteyteen, ilman että heidän tarvitsi luopua arvostaan tai varallisuudestaan; heitä piti vain muistutettaman siitä, mitä vaaroja tämä tuottaisi heidän sielunsa autuudelle. Täten oli yhdenvertaisuuden vaatimus, vaikkei sitä oltukaan vallan syrjäytetty, todellisesti siirtynyt hurskaitten toivomusten piiriin.