I. Saksan uskonpuhdistus.
Tuo ennen monta kertaa mainittu Eneas Sylvius Piccolomini, joka oli ennen ollut kirkonuudistuksen kannattaja, oli tehnyt rauhan paavin kanssa ja sai v. 1456 palkakseen kardinalinhatun — muutamia vuosia myöhemmin tuli hänestä paavi nimeltä Pius II ja kirosi sitte paavina ollessaan omat vanhemmat kirjotuksensa kerettiläisiksi! Hänelle, tuolle vastaleivotulle kardinalille kirjotti Mainzin arkkipiispanistuimen kansleri Martin Mayer: "Rooman istuin on keksinyt tuhansia keinoja ryöstääkseen hienolla tavalla meiltä meidän kultamme, ikäänkuin me olisimme raakalaisia. Senvuoksi on meidän kansamme, joka kerran oli niin kuuluisa ja joka urhoudellaan ja verellään on vallannut Rooman valtakunnan, vaipunut köyhyyteen, veroihin, lokaan. Mutta nyt ovat ruhtinaamme heränneet unestaan ja alkaneet ajatella tämän onnettoman tilan poistamista, ovatpa päättäneet kokonaan poistaa ikeen niskoilta ja voittaa takaisin vanhan vapauden. Eikä olekaan varsin vähäinen tappio Rooman istuimelle, jos roomalaisen valtakunnan ruhtinaat todellakin tekevät sen, mitä heillä on mielessä."
Eneas Sylvius näki tarpeelliseksi, kumotakseen Mayerin väitteet, kirjottaa v. 1458 erityisen kirjan Saksanmaan asemasta. Siinä hän selittää, että "köyhä ymmärryksensä puolesta on se, joka väittää, että Saksa on köyhä". Hän koettaa tätä todistaa viittaamalla kaupan ja vuoriviljelyksen korkeaan kukoistukseen. Hän huudahtaa lopuksi: "Missä onkaan teillä majatalo, jossa ei juotaisi hopea-astioista. Kukapa nainen, yksin alempienkin kansanluokkien keskuudessa, ei loistaisi kullassa? Ja ritarien kaulakäädyt ja heidän hevostensa kultaiset päitset ja jalokivillä koristellut kannukset ja miekantupet ja kultaloistoiset pantsaripeitteet ja kypärät! Ja kuinka komeat ovatkaan kirkot kalliine astioineen, helmillä ja kullalla koristetuissa päällyksissä säilytettyine pyhäinjäännöksineen ja alttarikaunistuksineen, juhlapukuisine pappeineen!"
Saksanmaa voi siis, jatkaa Eneas, varsin hyvin maksaa veronsa Rooman istuimelle. Ja kuinka kävisi tämän jos Saksan apu lakkaisi? Se tulisi köyhäksi ja surkeaksi, kykenemättömäksi täyttämään suuria velvollisuuksiaan. Sillä kirkkovaltion pienet ja epävarmat tulot eivät riitä mihinkään. Ilman rikkautta ei kukaan voi olla älykäs eikä arvossa pidetty. Papit ovatkin kaikkien yhteiskuntajärjestelmien vallitessa olleet rikkaita, sanoo hän kirjasensa lopussa.
Ei voi ajatella suurempaa vastakkaisuutta kuin se, mikä on näiden kahden kirjotuksien välillä, ja kuitenkin ovat molemmat tavallaan oikeita, joskin liioiteltuja. Kumpikin erikseen antaisi vaillinaisen kuvan 1400-luvun jälkipuoliskon Saksasta. Mutta tuo sovittamaton ristiriita, missä ne ovat toisiinsa, kuvastaa selvästi silloisissa olosuhteissa vallinneen suuren vastakohtaisuuden, joka juuri sentähden että se oli sovittamaton, voitiin ratkaista vain yhteisellä ottelulla ja toisen voitolla.
Mayerin kirjeessä ja Eneas Sylviuksen vastauksessa ilmenee mitä selvimmin se ydinkohta, jota uskonpuhdistus pääasiassa koski. Niissä se ilmenee, ilman että sitä hämmentää jumaluusopillisen kinastuksen sekasotku predestinatsioniopista — ihmisen edeltäpäinmääräämisestä joko autuuteen tai kadotukseen —, herranehtoollisen eri käsityksistä y.m., joilla eri puolueitten kirkolliset uskonpuhdistajat ovat sen ytimen peittäneet.
Eneas Sylvius oli oikeassa: Saksanmaa oli 1400-luvulla rikas ja kukoistava, pääasiallisesti riippuen sen kaupasta ja vuoriviljelyksestä. Ja samalla oli hän oikeassa siinäkin, että Rooman istuin sai pääasialliset tulonsa Saksasta, sillä Europan muut sivistyskansat olivat tähän aikaan jo suuressa määrin vapautuneet paavin riistämisen alaisuudesta. Sitä enempi hyökkäsikin paavinistuin riistämiskykyjensä koko voimalla Saksan kansan kimppuun ja sitä itsepintaisemmin kieltäytyi tämä tekemästä pienintäkään myönnytystä. Saksalla ei senvuoksi ollut odotettavissa mitään lievitystä. Valittavana oli sillä vain joko mukaantuminen kaikkeen paavin riistämiseen tai täydellinen eriäminen Roomasta.
Ja viimeksimainittu ajatus sai yhä enemmän alaa, sillä Mayer oli puolestaan myöskin oikeassa. Niin kovin kuin Saksan rikkaus kasvoikin, tuotti paavin sorto sille kumminkin mitä raskaimman taakan ja esteen nopealle taloudelliselle vaurastumiselle; jo se seikka tuotti Saksalle haittaa, että sen täytyi kantaa kuormaa, josta toiset olivat vapaita.
Ranskassa, Englannissa ja Espanjassa nylki kirkko kyllä kansaa; mutta suurin osa siitä, mitä se riisti itselleen, jäi maahan, tuli maan omien hallitsevien luokkien osaksi, joilla oli kaikki paraat paikat hallussaan. Saksassa sitävastoin annettiin lihavat paikat ulkomaalaisille, paavin karjalle, eikä saksalaisille ylhäisille, ja kaikki tulokkaat kirkolliset virat olivat Saksassa kauppatavaraa, jota paavi myi enimmän tarjooville. Mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että myytiin sellaisten lihavien paikkojen myynti-oikeus suorastaan suurille kauppaliikkeille, esim. Fuggerin toiminimelle Augsburgissa. Ne myytiin sitte vielä kerran, ja ostaja ehkä taasen vielä kerran. Oli "hengellisiä herroja", joilla oli kaksikymmentäneljäkin paikkaa hallussaan, joista ei itse hoitanut yhtäkään. "Eipä ole juuri ketään, jolla on täällä jokin parempi paikka", kirjottaa Ulrich von Hütten, "ilman että hän olisi joko palvellut siitä Roomassa tai lähettänyt sinne paljon rahaa sen saamiseksi tai sitten suorastaan ostanut sen Fuggerien välityksellä". Tästä syystä olivat myöskin Fuggerit innokkaita katolilaisia, jotka eivät säästelleet rahaa vastustaakseen Lutheria. Tavattomia summia virtasi tämän vuoksi vuodesta vuoteen Roomaan ja joutui siten Saksan suurten riistäjien, sen ruhtinasten ja kauppaherrojen käsistä. Ja niin suuret kuin kaupan ja vuoriviljelyksen tuottamat voitot olivatkin, niin nopeasti kuin Saksan rikkaus kasvoikin, kasvoi riistäjien rahantarve ja rahanahneus vielä nopeammin.
15:nnellä vuosisadalla olivat tavaratuotanto ja tavarakauppa, siis niin sanottu rahatalous, saavuttaneet Saksassa jo melkoisen laajuuden. Luonnontalous, vieläpä maaseudullakin, näyttää alkavan taantua. Joka taholla alettiin tarvita rahaa, ja suurin oli rahantarve hallitsevien luokkien piirissä, kun ne tarpeet yhä kasvoivat, joita vain rahan avulla saattoi tyydyttää. Silloin esiintyvä ehdoton ruhtinasvalta tarvitsi myös paljon rahaa, m.m. sotamiestensä ja virkamiestensä palkkoihin. Koetettiin keksiä uusia veroja, nylkeä ja puristaa porvareita ja talonpoikia, miten suinkin osattiin. Mutta harvoin riittivät säännölliset tulot, ruhtinaat saivat lisäksi ottaa lainoja, joiden korot vaativat taas yhä enempi rahaa.