Tämä tavaton mullistus, suurin mitä Europa oli nähnyt sitten kansainvaellusten päivien, päättyi jotensakin vasta (paitsi Englannissa) Westfalin rauhaan v. 1648. Se alkoi Saksan uskonpuhdistuksesta, joka saattoi koko Europan liikkeeseen ja antoi aina 1600-luvulle asti taisteleville tunnussanat ja todistelukeinot. Pintapuolinen tarkastaja uskoo sen vuoksi, että kaikissa näissä taisteluissa oli uskonto kysymyksessä. Niitä sanotaankin uskonsodiksi.
Kaikkeen tähän nähden ei ole ensinkään ihme, että Saksan uskonpuhdistus sai verrattomasti suuremman merkityksen maailmanhistoriassa kuin kaikki muut samallaiset edelliset liikkeet, että siitä tuli uskonpuhdistus yleensä, että saksalaiset, huolimatta siitä, että nousivat niin myöhään Europan muihin sivistyskansoihin nähden kapinoimaan Roomaa vastaan, tulivat kuitenkin henkisen vapauden valituksi kansaksi ja tuomaan sitä muillekin.
II. Martin Luther.
Se mies, joka oli heittävä kipinän ruutisäiliöön, niin että mahtava maailmanpalo syttyi, mies, joka näennäisesti oli kaikkien näiden mullistusten juurena ja alkuna, jota toiset jumaloivat, toiset taasen kiroovat, oli augustinilaismunkki, tohtori Martin Luther.
Ei etevämpi käsityskyky, eivätkä itsenäiset ja rohkeat ajatukset tehneet häntä liikkeen keskukseksi. Niissä suhteissa olivat monet hänen aikalaisensa häntä edellä. Ei vain Ranskassa ja Italiassa, vaan Saksassakin oli jo monta korkeampiinkin luokkiin kuuluvaa ehtinyt siihen, että he olivat kokonaan erinneet kirkollisesta ajatustavasta, vieläpä alkaneet sitä pilkkaillakin. Tämä oli uuden sivistyksen, n.k. humanismin, ansiota. Se esiintyi Italiassa jo 1300 luvulla, liittyen klassilliseen muinaisuuteen, jonka elpymistä (renessansia) se jossain määrin merkitsi. Saksasta on erityisesti mainittava nuoremmat Erfurtin humanistit, Mutian päämiehenä. Tämä asetti julkisesti tieteen kirkkoa vastaan ja kielsi Kristuksen jumaluuden. Kun Luther harjotti opinnoita Erfurtissa, joutui hän (1501) näiden humanistien piiriin. Näyttää kuitenkin siltä, että häntä olisi vetänyt siihen enempi heidän iloinen elämänsä kuin se henki, joka heidän joukossaan vallitsi. Ainakaan ei tästä viimeksi mainitusta näkynyt muita merkkejä, kuin se, että ilojen perästä tuli katumus, ja Martin päätti v. 1505 mennä luostariin.
Mutta myös niiden joukossa, jotka pysyivät kristinopille uskollisina, oli monta, jotka oleellisissa kohdin erisivät katolisesta käsityksestä. Tässä mainittakoon vain yksi, Johan Wesel, Erfurtin yliopiston professori, joka kuoli v. 1481, kaksi vuotta ennen Lutherin syntymää. Miten voimakkaasti esiintyikään tämä paavia, tuota "purpurassa käyvää apinaa" vastaan, aneidenmyynnin ja pyhienpalveluksen oppeja, rippejä, pyhää ehtoollista, viimeistä voitelua, paastoamista vastaan! "Jos pyhä Pietari olisi määrännyt paaston", sanoi hän kerran eräässä saarnassaan, "niin olisi hän kait tehnyt sen, saadakseen kaloille (paastonaikaiselle ruualle) paremman menekin."
Ullmann, jonka kirjotuksesta, "Uskonpuhdistuksen edelliset uskonpuhdistajat" ylläoleva kohta on lainattu, on laveasti käsitellyt Johan Weselin esiintymistä. Hän lausuu: "Varmasti ei voi ratkaista, oliko Weselin kirjotuksilla ja opilla synninpäästöstä vaikutusta Lutherin vakaumuksen kehitykseen. Mutta mahdollista, vieläpä todennäköistäkin on, että Luther Erfurtissa tutki Weselin kirjotuksia. Kaiken sen ohella meni Wesel kiistakirjotuksessaan anetta vastaan pitemmälle kuin Luther kuuluisissa väitteissään. Weselin kiistakirjotukset olivat selvempiä, itsetietoisempia ja laajempisisältöisiä; ne kävivät käsiksi koko laitokseen ja sen pohjaperusteihin, enempi kuin Lutherin joskin voimakas, syvällinen ja rohkea, niin kumminkin samalla tietoon nähden epävarmempi ja enempi hetkellisiä epäkohtia vastaan suuntautuva kynäkiista."
Luther tuli v. 1508 jumaluusopin professoriksi Wittenbergiin. Kun Tetzel v. 1517 harjotti anekauppaansa ylt'ympäri Saksissa petkuttaakseen yksinkertaiselta kansalta rahoja Leo X:nnen pohjattomiin raha-arkkuihin, suuttui Luther kuten monet muutkin tästä kovin ja päätti ruveta sitä vastustamaan. Se tapa, jonka hän valitsi vastalauseelleen, ei ollut mikään tavaton. Hän naulasi, kuten yliopiston professorien silloin oli tapana, 95 anetta koskevaa väitettä Wittenbergin linnankirkon oveen ja tarjoutui väittelemään niiden johdosta. Tämä tapahtui 31 p:nä lokak. 1517.
Näiden väitteiden sisällys oli yhtä vähän vallankumouksellinen kuin niiden esityksen muotokin. Ne koskettelivat vain kohtia, joissa kirkonpiireissäkin oli tähän asti vallinnut erimielisyyttä. Luther ei, kuten Wesel oli tehnyt, koskenut itse aneeseen. Niinpä esim. 71:nen väite kuului: "Se, joka vastustaa paavin aneen totuutta, hän olkoon kirottu ja kadotettu". Luther itse kertoi myöhemmin itsestään: "Kun minä nousin anetta vastaan, olin niin huumaantunut, niin innostunut paavin oppiin, että innoissani olisin ollut valmis, jos minulla olisi ollut valta, tappamaan tai ainakin olisin tyytyväisenä katsellut kaikkien niiden surmaamista, jotka eivät tahtoneet olla paaville kuuliaisia."
Lutherin ja Tetzelin välinen riita oli, kuten molempien aikalaiset aivan oikein huomauttavat, pelkkä tavallinen munkkikiista. Mutta tässä ei kumminkaan ollut kysymys pelkistä uskonlauseista, vaan rahasta, ja siinä kohdassa ei ollut leikittelemistä paavinistuimen kanssa. Ja kiista sattui sopimattomaan, levottomaan aikaan. Koko Saksa hehkui taistelunhalua paavia ja hänen kirkkoaan vastaan. Niistä "lurjuksia vastaan suunnatuista nuolista", kuten Hurten lausuu, "jotka Saksasta lähteneinä silloin suhahtelivat paavin korvissa", olivat tärkeimpiä ja tehokkaimpia "Vähäpätöisten miesten kirjeet", joita Mutianuksen ystävät, varsinkin Krotus Rubianus ja Hütten, julkaisivat vuosina 1515-17. Ne olivat pilkkarunoja ja irvikuvia, joissa esitettiin kirkollisen tieteen edustajat hölmöiksi ja heittiöiksi.