Anekauppa oli saanut aikaan kiivaita vastaväitteitä kaikkialla Saksassa; asiain niin ollen oli paavista kaksin kerroin harmittavampaa, että kirkon oma mies, jumaluusopin professori, alkoi riidan niin arassa asiassa. Ei viipynytkään kauan ennenkuin itse paavi ryhtyi asiaan saadakseen sovintoa aikaan, mutta seuraus olikin aivan vastakkainen, kuin oli tarkotettu. Osaksi se osotti, kuinka voimattomaksi paavinvalta jo oli tullut Saksassa, kun ei se saanut Lutherin hengellisiä: tai maallisia esimiehiä tukkimaan tämän suuta. Sitä vastoin sai paavin asiaansekaantuminen aikaan sen, että kaikki paaviuden vastustajat kiinnittivät huomionsa Lutheriin, kerääntyivät hänen ympärilleen ja tunkivat häntä yhä etenemään. Sen kautta että Lutherin ja Tetzelin kamppailu kehittyi Lutherin ja paavin väliseksi, laajeni se myöskin paavin ja Saksan kansan väliseksi otteluksi.
Ystävät ja viholliset johtivat siis Lutherin riitaan paavikunnan kanssa, hänen itsensä oikeastaan ensinkään sitä tahtomatta. Kun hän v. 1519 kirosi sen, mitä hän vuosi sitten oli hyväksynyt ja päinvastoin, ei tämä riippunut mistään Lutherin laajenneesta käsityskannasta, vaan aiheuttivat sen kokonaan ulkonaiset vaikutukset, joiden hän antoi viedä ja johtaa itseään.
Paavi pani v. 1520 Lutherin pannaan. Se oli täydellinen harhaisku. Se lisäsi Lutherin nauttimaa kansan suosiota ja tunki häntä edemmäksi alottamallaan tiellä.
Vuotta ennen valittu uusi keisari Kaarle V kutsui Lutherin Wormsin valtiopäiville v. 1521. Hän toivoi saavansa tuon sotaisan professorin äänettömäksi.
On verrattu. Lutherin esiintymistä Wormsissa Hussiin Konstanzissa. Mutta heidän asemansa oli kokonaan erilainen. Huss oli jättänyt isänmaansa mennäkseen vihollistensa kirkolliskokoukseen. Luther tuli saksalaisille valtiopäiville,, missä enemmistö oli suosiollinen hänelle. Epäilemättä esiintyi hän urhoollisesti, mutta hän olikin jo katkaissut itseltään kaiken peräytymisen mahdollisuuden. Hän ei voinut peräytyä tekemättä pelkurimaista ja kunniatonta työtä. Ehkä ne eivät olleet vain miehuullisuuden käskyjä, vaan myöskin viisauden vaatimuksia, joita Luther seurasi tuossa selityksessään: "Tässä olen enkä voi muuta, Jumala minua auttakoon, amen". Sillä jos hän olisi myöntynyt, ei tämä olisi lepyttänyt hänen vihollisiaan, mutta ystävät sitävastoin olisivat katkeroittuneet. Peräytyminen uhkasi tuottaa hänelle suurempia vaaroja kuin rohkea vastarinta. Hän saattoi olla varma siitä, etteivät ruhtinaat ja ritarit Wormsissa olisi suvainneet, että hiuskarvaakaan hänen päästään olisi turmeltu. Hän lähtikin valtiopäiviltä vahingoittumattomana.
Münzer pilkkailikin myöhemmin Lutheria, kun tämä ylvästeli rohkeuttaan Wormsissa. "Kiitä siitä", kirjottaa hän, "Saksan aatelistoa, jonka suuta olet sivellyt hunajalla; sillä se ei käsittänyt mitään muuta kuin että sinä saarnoillasi antaisit sille böhmiläisiä lahjoja, luostareita ja hiippakuntia, joita sinä nyt lupaat ruhtinaille. Jos sinä olisit horjunut Wormsissa, olisi aatelisto sinut ennemmin pistänyt kuoliaaksi kuin päästänyt vapaaksi, sen tietää jokainen".
Ei se ollut mikään erinomainen käsityskyky eikä mikään tavaton rohkeus, joka teki Lutheruksesta uskonpuhdistuksen keskipisteen. Hänen erinomaiset ominaisuutensa olivat kokonaan toisaalla. Hän ei ollut ajattelija eikä hänestä ollut marttyyriksi, mutta agitatoriksi oli hänellä sellaiset ominaisuudet, jotka vain harvoin yht'aikaa tulevat yhden miehen osaksi.
Hän oli jumaluusopin tohtori ja professori, mutta hän ei milloinkaan unohtanut, että hän oli talonpojan poika. Vaikka hän olikin oppinut, hän kumminkin tajusi, mitä alemmat kansankerrokset tarvitsivat, miten he ajattelivat ja tunsivat, ja hän osasi käyttää heidän kieltänsä, paremmin kuin kukaan hänen aikalaisistaan, ja vain harvat hänen jälkeensä ovat vetäneet hänelle vertoja. Ollen mestari kiistakirjotuksissa, kuten Lessing, osasi hän, harvinaista kyllä, innostuttaa rahvaan ja samalla vaikuttaa hallitseviin luokkiin. Tässä suhteessa on hän Lassallen kaltainen, jota hän muuten ei paljon muistuta.
Tätä ei kukaan paavikunnan vastustaja Saksassa ennen häntä ollut ymmärtänyt. Jokainen heistä kääntyi todellisuudessa, joskaan ei aina tahallaan, vain yhden ainoan luokan puoleen. Muutamat puhuivat ainoastaan alemmille luokille, esim. "Keisari Sigismundin uskonpuhdistuksen" tekijä, jota kirjasta Bezold kutsuu "ensimäiseksi vallankumoukselliseksi kirjotukseksi Saksan kielellä". Näitä korkeammat säädyt, ja hyvällä syyllä, epäilivät taborilaisista pyrkimyksistä. Hallitsevat luokat eivät niistä vain loukkaantuneet, vaan johtuivat niitä suoranaisesti vainoamaankin. Mutta ne ylempien luokkien jäsenet, jotka kääntyivät paavinvaltaa vastaan eivät kirjottaneet rahvaalle. Sellaisia oli Gregori heimburgilainen, Nürnbergin kaupunginneuvos. Tämä "Lutheria aikaisempi porvarillinen Luther", kuten Ullmann häntä kutsuu, vastusti ankarasti paavikuntaa monessa yhtä oppineessa kuin terävässä riitakirjotuksessa. Hänet pantiin pannaan, nürnbergiläiset ja muut suojelijat jättivät hänet oman onnensa nojaan, ja hänen täytyi paeta Böhmiin Podiebradin luo. Tämän kuoleman jälkeen (1471) lähti hän Saksiin, jossa päätti vaiherikkaan elämänsä v. 1472.
Mutta niin urhoollinen ja taitava taistelija kuin hän olikin, jätti hän kuitenkin varsinaisen rahvaan kylmäksi, sillä sille ei hän kirjottanut.