Sama koskee Hütteniäkin. Hänkin kääntyi aluksi vain ylempien luokkien puoleen. Vieläpä silloinkin kun luterilainen liike jo oli ennättänyt levitä ylt'ympäri koko Saksan, syyskuulla 1520, hän kirjotti "Lähetyskirjeensä kalkensäätyisille saksalaisille" latinaksi. Hän viittasi siihen, että hän tähän asti on kirjottanut latinaksi, varottaakseen ikäänkuin kahden kesken kirkon päämiehiä ja ettei heti antaisi kaikkia rahvaan tiedoksi.
Mutta jo saman vuoden joulukuussa oli hänen pakko vedota "rahvaaseen", voittaakseen se puolelleen. Hänen seuraava kirjotuksensa oli "Valitus ja kehotus paavin ja epähengellisten epäkristillistä valtiovaltaa vastaan."
Hän sanoo tässä kirjotuksessa, jonka hän on pukenut runomuotoon:
Mä latinaakin muinoin kirjoitin
Sit' joka mies ei tehnyt, totta vie;
Sull' saksalainen isänmaani voin
Omalla kielellä nyt huutaa noin:
Me koston näistä saamme!
Mutta saksalaisena kirjailijana jäi Hütten Lutherin jälkeen. Tämä oli jo ennen häntä, varsinkin "Lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle", alkanut saksankielisen agitatsioninsa, ja tehnyt sen paljon tehokkaammin kuin Luther.
Luther osotti todellista, mukaansaviepää kansanomaisuutta. Mutta vaikutus tuli vieläkin voimakkaammaksi sen kautta, että hänellä oli muitakin ominaisuuksia, joita harvoin tapaa yhdessä. Hänellä oli hovimiehen notkeus ja luonteeton sopeutuvaisuus, mutta samalla oli hänessä talonpojan luonnonvoima, vieläpä karkeuskin, sekä kiihkoilijan hurja intohimo, joka joskus muuttui sokeaksi raivoksi.
Taistelun kuumuudessa joutui Luther äärimmäisyyksiin. Ilolla hän otti vastaan apua kaikilta vallankumouksellisilta, jotka riensivät hänen luokseen, ja yhtyi heidän ääneensä. Äsken mainitussa lähetyskirjeessään Saksan kansan kristilliselle aatelistolle hän suorastaan saarnasi vallankumousta. Hän rupeaa ritarien ja talonpoikien puolelle, häväisi riistäjiä, ei vain kirkkoruhtinaita vaan myöskin kauppiaita. Hän vaatii, että seurakunnan pitäisi saada kansanvaltainen järjestysmuoto.
Ja tämä mullistus piti saataman aikaan väkivaltaisella tavalla. Samaan aikaan kuin lähetyskirjeensäkin julkaisi Luther Sylvester Prieriaksen häntä vastaan tähtäämän kirjotuksen "Erehtymättömästä paavillisesta opettajanvirasta", varustaen sen reunamuistutuksilla. Sen loppulauseessa hän sanoo: "Jos Rooman kannattajien raivo edelleenkin jatkuu, niin en tiedä enään mitään muuta parannuskeinoa kuin että keisari, kuninkaat ja ruhtinaat tarttuvat aseisiin käydäkseen tämän maanpiirin ruton kimppuun ja ratkaistakseen asian, ei sanalla vaan raudalla. Jos rankaisemme varkaita köydellä, murhaajia miekalla ja kerettiläisiä polttoroviolla, miksi emme käy ennemmin kaikin asein näiden turmeluksen opettajien, näiden kardinalien, näiden paavien ja koko roomalaisen Sodoman ruttopaiseen kimppuun, joka herkeämättä pahentaa jumalan kirkkoa, ja pese käsiämme heidän veressään."
Myöskin ruhtinaiden kimppuun hän hyökkäsi, kun he eivät tahtoneet puhaltaa hänen torveensa, emmekä neuvoisi ketään meidän päivinämme lausumaan niin ajatuksiaan nykyään elävistä Saksan ruhtinaista kuin "tuo kallis jumalanmies" Luther aikoinaan teki. Keisaria kutsui hän julkisesti tyranniksi. Saksin herttuaa Yrjöä hän nimitti yksinkertaisesti "Dresdenin siaksi". Hän kirjottaa erään kerran: "Jos ruhtinaat edelleenkin kuuntelevat sitä, mitä Yrjöherttuan tyhmistä aivoista lähtee, niin pelkään kovin, että täällä syntyy kapina, joka koko Saksassa kukistaa ruhtinaat ja maistraatit ja kietoo samalla juttuun koko papiston. Siltä minusta nimittäin näyttää asioitten tila. Kansa on kaikkialla kuohuksissa, ja sillä on silmät, eikä se tahdo eikä se voi tulla kukistetuksi väkivallalla. Se on Herra, joka tämän tekee, ja hän salaa sen mikä uhkaa, ja ne vaarat, jotka ovat tulossa, ruhtinasten silmiltä. Heidän sokeutensa ja väkivaltaisuuksiensa kautta hän tekee sellaista, niin että minusta tuntuu siltä kuin näkisin Saksan uivan veressä". Luther ei suinkaan muka peljännyt sellaista meteliä. Perikato ei odottanut häntä vaan ruhtinaita.
Vielä v. 1523, kun Sickingen jo oli noussut kapinaan ruhtinaita vastaan, julkaisi Luther tammikuun 1 p:nä kirjotuksen "Maallisesta esivallasta, kuinka pitkälle on velvollisuus sitä totella". Tämä oli tähdätty katolisia ruhtinaita, ei ainoastaan maallisia vaan myöskin hengellisiä vastaan. Siinä, sanotaan: "Kaikkivaltias Jumala on tehnyt ruhtinaistamme hulluja, niin ettei heillä ole mitään muuta tarkotusta kuin saada menetellä alammaistensa kanssa, kuten itse tahtovat. Jumala on antanut heille nurjan mielen ja mielii tehdä heistä lopun, niinkuin hengellisistäkin herroista. He eivät osaa muuta kuin nylkeä ja kiskoa, määrätä tullin toinen toisensa jälkeen, asettaa toisen veron toista korkeammaksi, päästää täällä karhun irti, tuolla taasen suden, ja kaiken lisäksi ei heiltä saa oikeutta, uskollisuutta eikä totuutta ja he menettelevät niin, että se olisi liikaa jo ryöväreiltä ja lurjuksilta, ja heidän maallinen hallituksensa on vaipunut yhtä syvälle kuin hengellistenkin tyrannien". Ja Luther jatkaa vielä, tuumien, että aina maailman alusta alkaen viisas ruhtinas on ollut harvinainen lintu, ja vielä vaikeampaa on tavata hurskasta. "Tavallisesti he ovat suurimpia narreja ja pahimpia veijareita maan päällä". Hän lisää: "Ei saata, ei voi, ei tahdota kauemmin kärsiä teidän tyranniuttanne ja teidän pahoja aikeitanne. Rakkaat ruhtinaat ja herrat, tietäkää parantaa itsenne, sillä jumala ei tahdo enää sitä sietää. Maailma ei ole sellainen kuin entisinä aikoina, jolloin te väijyitte ja ajoitte kansaa kuin metsänpetoja."