Eniten hyötyi Saksin vuoriviljelyksen vaurastumisesta kuitenkin tuo silloin vallankumouksellisin, tuo kaikkien sen ajan yleisten kehitystaipumusten enin suosima yhteiskuntavalta — yksinvaltainen ruhtinasvalta.
Kullan ja hopean omistaminen antaa tavaratuotannon aikana aina erityisen vallan. Kaikkein selvimmin tämä ehkä tuli ilmi 1500-luvulla, jolloin ne voimalähteet olivat jo kovin ehtyneet, jotka johtuivat luonnontaloudesta, eikä luottojärjestelmän mahtikeinoja vielä ollut olemassa nimeksikään. Yleisessä kullan ja hopean tavottelussa oli niillä ruhtinailla, joilla oli kaivoksia alueellaan, tavattomat edut puolellaan.
Ilman mitään menettämisen vaaraa, ainakaan siellä, missä he itse eivät harjottaneet vuoriviljelystä, hankkivat he suuria rikkauksia; sillä vuorikaivosten käyttäjien täytyi maksaa vuorikaivosten käyttöoikeudesta kallis maksu, vallankin niistä kaivoksista, joista saatiin jaloja metalleja, joihin nähden vuorikymmenysten lisäksi tuli vielä lyöntimaksu. Lisäksi tuli usein vielä muita maksuja, kaivoskäytävä-yhdeksänneksiä, sulatusvero j.n.e. Kaivoksen haltijat tulivat niiden kautta usein köyhiksi, vallankin jos olivat pikkueläjiä, mutta ruhtinaat rikastuivat, kokosivat kassoihinsa puhdasta rahaa.
Paraiten täytetty raha-arkku Saksan ruhtinaista oli 15:nnen vuosisadan lopulla ja 16:nnen alussa Saksin herroilla. Sen jälkeen kun veljeksien Ernstin ja Albrechtin perinnönjako oli (1485) toimitettu, hajosi Saksin vaaliruhtinaskunta kahteen osaan: Ernst sai pääosan, Thüringenin, Albrecht Meissenin. Mutta Erzgebirgen hopeakaivoksia ei kuitenkaan vielä oltu jaettu. Ne jäivät yhteiseksi omaisuudeksi, vain tulos jaettiin. Näiden tulojen vuoksi olivatkin Saksin ruhtinaat 16:nnella vuosisadalla Saksan mahtavimpia miehiä, ensimäiset keisarin jälkeen.
Keisarivallan jäännös riippui silloin suurimmaksi osaksi enään vain Saksan ruhtinaiden, varsinkin vaaliruhtinaiden, rahantarpeesta ja ahneudesta. Vaaliruhtinaat näyttelivät 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla Saksassa samaa osaa kuin Rooman tasavallan loppupuolella sen pääkaupungin köyhälistö ja sitten palkkasoturiväki. Jokainen keisarivaali merkitsi heille hyvää kauppatilaisuutta. Vaaliruhtinaat ottivat lahjoja kaikilta pyrkijöiltä ja valitsivat sitten sen, joka oli eniten maksanut.
Hävyttömimmät olivat ehkä ne vaalikeinottelut, joita tapahtui vuosina 1516-19, jolloin molemmat suuret Europan ylivallasta kilpailevat hallitsijasuvut, ranskalainen Valois ja itävaltalais-espanjalainen Habsburg, riitelivät keisarinkruunusta. Melkein kaikki vaaliruhtinaat ottivat silloin lahjoja molemmilta puolilta, ranskalaiselta Frans I:ltä ja espanjalaiselta Kaarle I:ltä. Varsinkin pari Hohenzolleria osotti tässä tilaisuudessa ahneutta ja nylkemisintoa, jommoista jotkut isänmaalliset meidän päivinämme väittävät tapaavan vain pahimmilla juutalaisilla.
Ainoa vaaliruhtinaista, joka ei ottanut lahjoja, oli Saksin vaaliruhtinas Fredrik. Toiset olivat tarjonneet hänelle itselleen keisarinkruunua, luonnollisesti toivoen sopivaa palkkiota Meissenin rikkaista hopeakaivoksista, mutta hän kieltäytyi ja ratkaisi vaalin habsburgilaisen Kaarle V:nnen eduksi, jota hän Kaarlen Tyrolissa olevista vuorikaivoksista, Habsburgien hallitsemaan Alankomaitten kukoistavasta kaupasta ja Espanjan koko voimasta huolimatta piti vähemmän vaarallisena Saksan ruhtinaitten itsenäisyydelle kuin Frans I:stä, jo silloin hyvin järjestyneen ja voimakkaan Ranskan hallitsijaa.
Mutta jos siten Saksin vaaliruhtinas mielensä mukaan asetti keisarin, teki hänen asemansa hänestä samalla ruhtinaspuolueen keskipisteen keisarin- ja paavinvallan vastustamisessa. Saksi näytteli uskonpuhdistuksen alussa Saksassa samallaista osaa kuin Preussi myöhemmin.
Fredrik perusti Wittenbergin yliopiston v. 1502, ja tämä yliopisto sai käsiinsä roomalaisvihollisen ja samalla ruhtinasystävällisen liikkeen johdon. Luther, joka oli täällä professorina, tuli vihdoin tämän yliopiston puolestapuhujaksi ja vaaliruhtinaan luottamusmieheksi ja turvatiksi. Ja keisari Kaarle V, hallitsija, jonka valtakunnassa aurinko ei milloinkaan laskenut, ei uskaltanut toden teolla antautua riitaan Fredrikin kanssa, vaan hänen täytyi antaa hänen ja hänen väkensä olla rauhassa.
Mutta Saksi ei tullut vain yksinvaltaisen, voitokkaan, vaan myöskin kansanvaltaisen, häviölle joutuvan Roomaa vastustavan liikkeen keskuspaikaksi. Thüringenissä oli vielä useiden pienehköjen kaupunkien onnistunut säilyttää välitön suhteensa valtakuntaan, s.o. vapautensa vaaliruhtinasherruudesta; sellaisia kaupunkeja olivat Mülhausen, Nordhausen y.m. Erfurt oli Mainzin arkkipiispan yliherruuden alainen; se osasi kumminkin mitä taitavimmin käyttää Saksin ruhtinaita arkkipiispaa vastaan. Koko 15:nnen vuosisadan kestivät Erfurtista syntyneet riidat Mainzin arkkipiispan ja Saksin ruhtinaskunnan välillä. Vain kaupunki itse hyötyi tästä molemminpuolisesta kinailusta; se vapautui arkkipiispan herruudenalaisuudesta, joutumatta Saksin vallanalaiseksi; se voi lukeutua valtakunnankaupunkeihin. Erfurt oli uskonpuhdistuksen alkuaikoina Keski-Saksan ensimäinen kauppakaupunki, jonka kumminkin pian täytyi luovuttaa paikkansa eteenpäinpyrkivälle Leipzigille, joka jo ennen oli päässyt Hallen vanhan kauppakaupungin edelle. Erfurtin yliopisto oli 15:nnellä vuosisadalla Saksan arvokkain. Siitä tuli pääpaikka nuoremmalle saksalaiselle humanismille, joka liittyi samannimiseen Italiassa ja Ranskassa syntyneeseen liikkeeseen ja koetti kilpailla niiden kanssa perinnäisen uskon nerokkaassa ja ylimielisessä pilkkaamisessa. Olemme jo maininneet tämän piirin, joka muodostui Mutianin ympärille ja johon kuuluivat Hütten ja jonkun aikaa Lutherikin ja joka puhtaasti henkisellä alalla merkitsi mitä jyrkintä irtisanoutumista perinnäisistä kirkollisista katsantokannoista.