Näissä kirjotuksissa on jo kaikki Münzerin ajatusten oleelliset piirteet. Niissä esiintyy hänen mystisisminsä, hänen raamatun halveksimisensa, sikäli kuin kirjotettua sanaa ei tue sisäisen ilmestyksen ääni, jollaisen saapi vain kärsimisen, askesin kautta, vieläpä hänen ylenkatseensa oppineita kohtaan, hänen panteisminsa ja hänen uskonnollinen suvaitsevaisuutensa.
Ensimäisistä katsantokannoista olemme maininneet esimerkkejä jo tämän osan toisessa luvussa. Tässä mainittakoon vain vielä yksi kohta mainitusta kirjotuksesta: Raamatun nojalla yksin, sanoo Münzer, ei voi tietää, mikä on oikein, Jumalan täytyy herättää tieto siitä meidän sydämessämme. "Vaikka sinä jo olisitkin ahminut raamatut, ei se sinua auta, sinun täytyy kärsiä sen terävän auranvantaan leikkaamista, jolla jumala juurruttaa rikkaruohot sydämestäsi."
Selvänä todistuksena hänen panteistisistä taipumuksistaan on seuraava kohta: "Nimittäin, hänen (ihmisen) täytyy ja pitää tietää, että jumala on hänessä, että jumala ei hänen suhteensa määrää ja mieti, kuin hän olisi tuhannen penikulman päässä, vaan kuten taivas ja maa ovat täynnä, täynnä jumalaa ja kuten isä synnyttää lakkaamatta pojan meissä ja pyhä henki ristiinnaulitun meissä kirkastaa sydämen surun kautta."
Münzerin uskonnollisesta suvaitsevaisuudesta vihdoin ovat todisteena seuraavat mietteet: Ketään älköön ihmetyttäkö, että me Allstättissä pidämme saksalaisia messuja. Eikä olekaan yksin meidän tapamme, pitää messuja toisella tavoin kuin roomalaiset, koska Milanossakin Lombardiassa pidetään messuja kovin toisella tavoin kuin Roomassa. Krabotit, böhmiläiset, armenialaiset j.n.e. pitävät messuja omalla kielellään, venäläisillä on "kovin erilaiset tavat eivätkä he silti ole mitään paholaisia. Oi, sokeita, tietämättömiä ihmisiä olisimme me, jos pitäisimme itseämme ainoina oikeina kristittyinä ulkonaisten tapojen perusteella ja kinastelemme niistä kuin hullut nautamaiset ihmiset." Pakanat ja turkkilaiset eivät ole huonompia kuin kristityt. Eikä hän "tahdo halveksia kavalia vitkaisia roomalaisia veljiäkään."
Ne ajatukset, jotka hän lausui, olivat hänen aikanaan varmasti suuria ja syviä, mutta ne eivät olleet hänelle ominaisia. Panteististä mystisismiä olemme huomanneet olleen jo vapaan hengen veljillä ja sisarilla.
Samoin oli Münzerin uskonnollisella suvaitsevaisuudellakin edeltäjänsä. Kuten tiedämme, herätti se taborilaisissa ilmenneenä jo Eneas Sylviuksen huomiota. Myöskin böhmiläiset veljet harrastivat sitä. Tämä uskonnollinen suvaitsevaisuus on kumminkin käsitettävä sangen rajotetussa mielessä. Se ei voinut ulottua uskonnon kaikkiin kysymyksiin aikana, jolloin kaikki suuret vastakohdat valtiossa ja yhteiskunnassa esiintyivät uskonnollisessa verhossa. Münzer vihasikin kaikkea suvaitsevaisuuden teeskentelyä, joka vaan sisälsi pelkuruutta ja luonteenheikkoutta.
Varsinaisesti uskonnollinen suvaitsevaisuus kohdistuu hänessä itse asiassa vain kansainvälisiin suhteisiin. Se on jonkinlainen kansanyksinvaltaisuuden tunnustamisen seuraus. Kukin kansa järjestäköön uskontonsa mielensä mukaan, meistä se on samantekevää. "Kavalat roomalaiset veljet lukekoot messujansa tapansa mukaan, turkkilaiset ja pakanat uskokoot, mitä itse tahtovat, mitä se meihin koskee?" Me emme tahdo mitään muuta kuin että meidän annetaan järjestää omat olosuhteemme omien tarpeidemme mukaan. Siis ei saa olla olemassa mitään vastustamista vieraita kansakuntia kohtaan. Mutta sitävastoin voipi varsin hyvin julistaa säälimättömästi sisäistä luokkataistelua.
Tämä julistus on kumminkin jo otettu eräästä myöhemmästä kirjotuksesta. Tähänastiset Münzerin kirjotukset ovat yleensä vielä suhteellisesti rauhallisia — niin maltillisesti kirjotettuja kuin sellainen tulinen luonne saattaa tehdä. Hänen kirjotuksensa koskivat etupäässä uskonnon ja kirkollisen järjestyksen kysymyksiä; niissä ei ollut vallankumouksellisia huudahduksia eikä uhkauksia. Vielä hän ei ollut mikään kapinoitsija, vielä hän ei ollut julkitaistelussa esivaltaa vastaan.
Sitävastoin oli hän jo riidassa Lutherin kanssa. Syynä tähän lienee ollut puhtaasti personallinen kilpaileminen.
Kuinka vähän uskonpuhdistus lähti Lutherin personallisesta vaikutuksesta, näkyy ehkä kaikkein selvemmin vuosina 1522-23. Ei siinä kyllin, että Luther antoi asianhaarojen johtaa itseään käsittämättä selvästi niiden sisäistä yhteyttä, vaan tapahtuipa vielä sitäkin, että toiset kerran aletulla tiellä menivät hänen sivutsensa. Sillä aikaa kun Luther istui hyvässä rauhassa Wartburgissa ja käänsi raamattua, rupesivat toimintakykyiset ainekset Wittenbergissä Karlstadtin johdolla ja Zwickausta lähteneitten hurmahenkien vaikutuksesta vetämään Roomanvastaisen taistelun käytännöllisiä johtopäätöksiä. He poistivat naimattomuuskiellon, munkkilupaukset, paastot, pyhimysten kuvien palvelemisen, yksityismessut j.n.e. Lutherilla ei ollut sitten enää muuta tehtävää kuin omaksua ja vahvistaa nämä jo aikaansaadut parannukset — mikäli hän niitä ei lakkauttanut.