Jos vertaa tätä kirjotusta Münzerin edellisiin allstättiläisiin julkaisuihin, pistää suuri eroavaisuus silmään. Eikä hän nyt koeta vakuuttaa ja puhutella etäällä olevia, vaan innostaa ja yllyttää puoluelaisiaan. Eikä etualalla enään ole kirkollinen mullistus, vaan valtiollinen ja yhteiskunnallinen. Vielä puheessaan hän oli yrittänyt saada ruhtinasta vallankumouksen asian puolelle. Nyt ruhtinaat ovat päävihollisena eikä paavi, eikä ollut kysymyksessä häilyväinen "evankeliumi "-käsite, vaan suorastaan kommunismi, "sellainen kuin Platon, filosofi, oli miettinyt". Münzer tunsi siis tämän kirjottaman "Valtio"-kirjan.
Tämä muutos Münzerin agitatsionin sävyssä ja sisällössä oli epäilemättä seurauksena hänen ristiriidastaan ruhtinasvallan kanssa, joka hänelle selvästi todisti, että hänen aatteensa saattoi panna täytäntöön ainoastaan taistellen tätä vastaan. Mutta olipa olemassa syvempikin syy: koko asema oli muuttunut toiseksi. Juuri tähän aikaan leimahtivat talonpoikaissodan ensimäiset liekit. Ei ollut enään kysymys saarnaamisesta, vaan toimimisesta.
VIII. Suuren talonpoikaissodan juuret.
Me olemme jo useampia kertoja — puhuessamme Dolcinon kapinasta, englantilaisesta kapinasta v. 1381 ja taborilaisista — johtuneet puhumaan niistä yleisistä vastakkaisuuksista, jotka johtivat talonpoikaissotiin. Tässä meidän täytyy valaista vain niitä kohtia, joissa Saksan talonpoikien asema 16:nnen vuosisadan alkaessa eroaa heidän edeltäjiensä asemasta.
Äskenmainitut levottomuudet tapahtuivat kaikki aikana, jolloin talonpoikaisluokan asema yleensä oli paranemassa. Saksassa sitävastoin suuri talonpoikaiskapina syntyi vasta silloin kuin talonpoikien tila oli melkoisesti huonontumassa. Hussilaissotia voi yleensä pitää rajana, jolloin talonpoikaistossa heidän asemaansa huonontavat yhteiskunnalliset kehityspyrkimykset alkavat yleisemmin voittaa kohottavat pyrkimykset. Tämä johtui pääasiallisesti siitä, että pääoma (varsinkin kauppakapitaali) ja sen liittolaisena oleva rajaton ruhtinasvalta olivat suuresti voimistuneet.
Pääoman lisääntynyt voima oli luonnollisena seurauksena tavaratuotannon ja tavarakaupan kehittymisestä. Mutta pääoma, ja ennenkaikkea kauppapääoma, tarvitsee voimakkaan valtiovallan, joka voi turvata sille markkinat omassa maassa ja sen ulkopuolella. Pääomanomistajat edistävät sentähden kaikin tavoin ruhtinasten yksinvaltaa ja tämän molempia suuria aseita, virkavaltaisuutta ja palkkasotajoukkoja ja tukivat rahoillaan sen taistelua niskoittelevien luokkien, osaksi aatelin ja papiston, osaksi talonpoikien ja pikkuporvarien, entisien vapauksien ja oikeuksien riistämiseksi. Luonnollisesti ruhtinasvallalla oli tässä paljon hyötyä vanhojen säätyjen välisistä jyrkistä vastakkaisuuksista ja katkerista keskinäisistä kahakoista. Jokainen näistä luokista koki vierittää taakkaa muiden hartioille ja lopputulokseksi tuli se, että yhä useammat verot, sekä vanhat että uudet, moninverroin raskaampina painoivat alimpaa kansankerrosta, kaupunkien irtolaisväestöä ja varsinkin talonpoikia, kansan suurta enemmistöä. Hintamullistukset, joista jo olemme puhuneet, lisäsivät vielä tämän taakan painoa.
Mutta samalla kun alempia luokkia rasittava paino kasvoi, väheni samalla heidän vastustusvoimansa. Kun talonpoikien asema 13:nnella 14:nnellä vuosisadalla parani, oli siitä suuressa määrin kiittäminen kaupunkien, vallankin lukuisien pikkukaupunkien, kukoistamaan rupeamista, niissä kun talonpojat olivat saaneet turvaa yhteistä vihollista vastaan. Mutta 15:nnellä vuosisadalla joutuivat Saksassa kaupungit yhä suurempaan riippuvaisuuteen ruhtinaista. Useimmat saksalaiset kaupungit olivat 15:nnen vuosisadan loppuun mennen menettäneet itsenäisyytensä. Suhteellisesti harvalukuisemmat, jotka olivat osanneet säilyttää vapautensa, olivat enimmäkseen suuria kaupunkeja, joiden vallitsevilla luokilla itsellään oli mitä tärkeimpiä etuja valvottavana talonpoikien riistämisessä. Nämä kaupunkilaistasavallat — merkitsevin niistä lie ollut Nürnberg — kallistuvat ruhtinaita kannattamaan samoin kuin Böhmissä hussilaissotien aikana Prag oli ollut suurylimysten puolella. Kansanvallan selkärankana oli ollut pikkukaupunkien porvaristo. Samassa määrin kuin tämä menetti itsenäisyyttään, menettivät myöskin kansanvaltaiset pyrkimykset voimaansa.
Mutta toisellakin tavoin huononsi kaupunkilaisolojen kehitys 15:nnellä vuosisadalla talonpoikien tilaa. Aina 14:nnelle vuosisadalle olivat kaupungit olleet turvapaikkoina, jotka olivat olleet avoinna talonpojille. Tämä pakotti hoviherrat, elleivät tahtoneet menettää työläisiään, kiinnittämään itseensä talonpojat, jos mahdollista väkivallalla, mutta myöskin hyvällä kohtelulla.
Nyt tulivat asiat toiselle kannalle. Muistakaamme, mitä toisessa osassa olemme sanoneet ammattikuntalaitoksen kehityksestä. 15:nnellä vuosisadalla alkaa käsityöammattien sulkeminen liian suurta työläisten tulvaa vastaan jo saada suurempaa laajuutta. Se johtaa, paitsi järjestymättömän kaupunkilaisköyhälistön, myöskin talonpoikien aseman huononemisen. Niiltä sulkeutuu kaupungeissa tie hyvinvointiin. Kaupunkien pikkuporvariston ja talonpoikien välille kehittyy vastakohtaisuus, joka ei estä toisinaan tekemästä liittoa yhteistä vihollista — kirkkoa, aatelistoa, ruhtinaita, kapitalisteja — vastaan, mutta joka silloinkin tekee ystävyyden sangen laimeaksi.
Kuta enempi kaupungit lakkasivat olemasta talonpoikien turvapaikkoina, sitä vähemmän tarvitsi hoviherran heitä säästää. Hän voi nyt olla varma heistä, heillä ei ollut nyt enään kaupungissa mitään voitettavana, elleivät olleet aivan häviölle joutuneita. Mutta myöskin köyhälistölle sulkeutuivat kaupungit yhä enempi. Kaupunkilaisköyhälistön ohella syntyy maalaisköyhälistö, jota lisää läänitysaateliston seurueiden väheneminen ja hajaantuminen, joka oli luonnollinen seuraus tavaratuotannon kehittymisestä ja siitä riippuvasta rahantarpeesta maaseudulla. Olemme jo nähneet, että senkautta alkuperäinen vieraanvaraisuus yhä supistui. Mutta tämä kehitys johti myöskin yhä lisääntyvään seurueiden vähentämiseen. Ruhtinaat edistivät tätä kehitystä, missä vain voivat, vähentääkseen heille epämukavaa aateliston itsenäisyyttä.