Tässä oli ratkaiseva kohta, joka erotti Münzerin ja useimmat saksalaiset kommunistit zürichiläisistä, niin monessa kohdin kuin he muuten sopivatkin yhteen.

On olemassa vielä S:t Gallenin kansalaiskirjastossa muuan kirje, jonka Grebel, Manz, Andreas Stülzeniläinen y.m. 5 p:nä syyskuuta lähettivät Münzerille. He selittivät siinä, että he monessa kohden ovat samaa mieltä hänen kanssaan, "sekä että sinä ja Karlstadt olette meistä puhtaimman jumalallisen sanan selkeimpiä julistajia ja saarnaajia". Münzerin "pikkukarjat" olivat "ylenmäärin opettaneet ja vahvistaneet meitä hengellisesti köyhiä", mutta hän ei ole heistä kyllin jyrkkä opissaan, ja he kehottavat häntä, "että sinä toden teolla ahkeroitsisit vain jumalan sanan pelkäämätöntä saarnaamista, mutta hylkäisit, vihaisit ja kiroisit kaikkien ihmisten, myöskin sinun omat juonesi, tapasi ja mielitekosi". Münzerin messu on heistä liian vähän apostolisesti yksinkertainen. He moittivat häntä siitäkin, että hän on antanut panna tauluja (kuvia?) kirkkoihin, mutta ennen kaikkea he vastustavat hänen mielipiteitään väkivaltaisesta kumouksesta. "Sitä, joka ponnistelee Jumalan sanaa vastaan eikä tahdo uskoa, älköön tapettako, vaan pidettäköön pakanana ja publikaanina ja olkoon rauhassa. Ei myöskään saa evankeliumia ja sen tunnustajia suojella miekalla. Oikeat, uskovaiset kristityt ovat lampaita susien joukossa, teuraslampaita, heitä täytyy kastaa ja koetella tuskassa ja hädässä, kärsimyksissä ja kuolemassa. He eivät saa käyttää maallista miekkaa eikä käydä sotaa, sillä tappaminen heidän keskuudessaan on kokonaan kielletty."

Kirjeessä on jälkikirjotus, jossa mainitaan, että lähettäjät juuri olivat saaneet tutustua Lutherin "kirjeeseen ja hävyttömään kirjaseen", jossa hän kehottaa ystäviä tekemään lopun Münzerin agitatsionista. Münzeriä kehotetaan kuitenkin luopumaan saarnaamasta ruhtinaita vastaan, niin että hän tulisi kokonaan puhtaaksi, "sillä ei kukaan Saksassa eikä myöskään missään muussa maassa miellytä meitä kaikissa muissa asioissa (siis lukuunottamatta messua, 'tauluja' ja väkivaltaisia keinoja) niin paljon kuin sinä. Jos joudut Lutherin ja herttuaitten käsiin, niin suostu luopumaan noista kohdista, joista olemme kirjottaneet, mutta puolusta kaikkea muuta kuin sankari".

Saiko Münzer milloinkaan tätä kirjettä ja mitä hän siihen vastasi, sitä ei tunneta. Pian senjälkeen tapaamme hänet Sveitsin rajalla seurustelemassa Sveitsin uudestikastajien kanssa. Tämän seurustelun laadusta on vain arveluja olemassa. Joka tapauksessa käy selväksi siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, ettei päästy mihinkään yksimielisyyteen väkivaltaisten keinojen käyttämisestä.

Tämä väkivaltaisten keinojen kysymys oli ratkaiseva uudestikastajille, kuten ennemmin Böhmin veljillekin. Se selviää jo siitä, että he, huolimatta suuresta suvaitsevaisuudestaan eri suuntia kohtaan, aina väittivät vastaan, kun Münzer heihin luettiin. Myöskin Münzerin kannattajat pitivät he itsestään erillään. Franck kertoo: "Münzerillä lienee vielä (1531) Thüringenissä suuri joukko salaisia oppilaita, jotka eivät ole kastajia, hän ei itsekään ole uudestikastanut, kuten luotettavalta taholta olen kuullut."

Viimeksi mainittu seikka ei tosin itsessään olisi mikään todistus siitä, että Münzer ei olisi kuulunut uudestikastajiin. Samoin kuin nämä, on Münzerkin ollut lastenkastetta vastaan. Kerrankin hän kirjottaa: Apostolien aikana on valvottu siitä, että vihamies ei sekottaisi nisuun rikkaruohoja. "Sen vuoksi on vain täysikasvuisia pitkän opetuksen jälkeen otettu oppilaiksi… Voi, mitä sanoisin, ei ole milloinkaan eikä missään yhdelläkään (sanalla?) sanottu tai osotettu, missään kirkonopettajien kirjoissa niiden kirjottamisen alusta alkaen, mikä on oikea kaste. Pyydän kaikkia kirjaimellisesti oppineita osottamaan minulle, missä kohdin pyhässä sanassa on sanottu, että olisi Kristus tai hänen opetuslapsensa ovat kastaneet yhdenkään ainoan alaikäisen lapsukaisen."

Mutta käytännössä ovat zürichiläiset alkaneet uudestikastamisen vasta tammikuun lopulla tai helmikuun alussa v. 1525, aikana, jolloin Münzer jo todennäköisesti oli lähtenyt ottaakseen osaa suureen vallankumoustaisteluun ja jolloin tuollaisen lahkolaisen pikkuasian täytyi hänestä näyttää merkityksettömältä.

Uudestikastaminen eli täysikasvuisena kastaminen ei ollut suinkaan mitään uutta. Varhain esiintyi se jo valdolaisilla, ja varsin voimakkaana sitte myöhemmin Böhmin veljien alku-aikoina. Pietari Chelcicky arveli, että "olisi parempi kastaa vanhan kirkon tapaan vain täysikasvuisia, jotka kykenevät jo toimillaan todistamaan uskonsa". Hän ei ehdottomasti hylännyt lastenkastamista, mutta piti täysikasvuisena kastamista parempana. Kun Böhmin veljesseurakunta syntyi v. 1407, niin ensimäisenä tehtävänä oli kastaa kaikki läsnäolevat. Tapa kastaa vasta täysikasvuisena säilyi sitten Böhmin veljillä aina uudestikastajien aikaan saakka. He olivat silloin jo saaneet selvän porvarillisen karvan, eivätkä tahtoneet olla vaarallisten uudestikastajien kaltaisia, joilla oli sama luonne kuin Chelcickyn oppilailla alkuaan. Aikuisien kastaminen tuli nyt vaaralliseksi tunnusmerkiksi ja vuonna 1534 — samana vuonna, jolloin uudestikastajat tekivät kapinan Münsterin kaupungissa — Böhmin veljien synoodi luopui muodollisesti täysikasvuisien kastamisesta. Ei se siis ollut mikään uusi periaate, jonka noudattamisesta Zürichin veljet saivat nimensä. Lapsenkasteen hylkääminen oli johdonmukainen seuraus valtiokirkon vastustamisesta.

Niin kauan kuin katolinen kirkko kristityssä Länsi-Europassa oli todella "katolinen" (katholikos, kreikkalainen sana = yleinen), merkitsi kaste siellä yhteiskunnan yhteyteen ottamista yleensä. Vastasyntyneiden kastaminen ei siis ollut mitään vastenjärkistä. Mutta kokonaan toiseksi muuttui asia, kun alkoi syntyä vastustuspuolueita, kerettiläisiä lahkoja, jotka vastustivat kirkon vaatimusta, että se oli koko yhteiskunnan käsittävä! Kun toisia kirkollisia yhdyskuntia muodostui sen rinnalle, oli lähellä sellainen vaatimus, ettei yksilöä saisi tahdottomasti syntymän sattuman nojalla yhdistää toiseen tai toiseen kirkkoon, vaan että hän saisi vapaasti tästä päättää, sitten kun on tullut kykeneväksi ajattelemaan itsenäisesti.

Kaikki protestanttiset lahkot eivät kuitenkaan olleet vetäneet tätä johtopäätöstä. Hallitsevien luokkien protestanttisuus ei ollut mitään muuta kuin pyrkimystä saada kirkko herruutensa välikappaleeksi ja yhdistää se valtioon. Kirkko tuli valtion osaksi, valtiokirkoksi. Niissä maissa, missä uskonpuhdistus saatiin aikaan, valtiovalta määräsi, mihin kirkkoon, mihin "uskoon" kansalaisten piti kuuluman. Erittäin jyrkästi tämä ilmeni myöhemmin yksivaltaisessa Saksassa, missä peruslauseeksi tuli cujus regio, ejus religio (kenen on valta, se määrää uskonnon). Siellä täytyi väestön heti ja napisematta vaihtaa uskontoa, jos maanisä jostakin syystä teki sellaisen vaihdoksen tai jos maa perinnön, lahjotuksen tai kaupan kautta tai jollakin muulla tavalla joutui sellaiselle ruhtinaalle, jolla oli toinen uskonto.[34]