Niin rohkeat kuin nämä kaikki Platonin aatteet olivatkin, eivät ne suinkaan ole tuulesta temmattuja, vaan on niillä perustuksensa todellisuudessa. Me olemme jo nähneet tämän erääseen hänen rohkeimpaan aatteeseensa, sukupuolivalinnan järjestämiseen, nähden. Sama esikuva, joka häntä siinä johti, on painanut leimansa koko hänen ajatuspiiriinsä. Tämä esikuva oli Spartta, Kreikan ylimysvaltaisin valtio, joka sentähden sai osakseen suurta myötätuntoisuutta Atenan ylimystön puolelta, myötätuntoisuutta, jota eivät Platonissa varmaankaan pienentäneet Sokrateen kansanvaltaisuutta vastustavat opetukset.
Sokrateen oppilaitten joukosta ovat useat enimmin tunnetut osottaneet kallistuvansa Spartan puolelle. Xenophon, Spartan kuninkaan Agesilaoksen läheinen ystävä, oli usealla sotaretkellä sparttalaisten palveluksessa eikä epäillyt taistella Koroneian luona (394) spartalaisten kanssa omia kansalaisiaan, atenalaisia, vastaan, josta hänet rangaistiin maanpaolla. Alkibiades meni, vaikka olikin atenalainen sotapäällikkö, peloponnesolaissodan aikana sparttalaisten puolelle, tuli niin sanoaksemme heidän yleisesikuntansa päälliköksi, paljasti Ateenan heikot puolet ja tuotti syntymäkaupungilleen monta raskasta tappiota, jotka varsinaisesti ratkaisivat sodan menon. Ja kun Ateena oli lopullisesti kukistettu, asetti voitollinen Spartta sitä hallitsemaan "kolmekymmentä tyrannia", ylimysmielisiä atenalaispettureja, jotka täydensivät kaupungin perikadon. Näiden johtajana oli Kritias, joka samoin kuin edellämainitutkin oli Sokrateen oppilas.
Tämä täytyy pitää muistissa, jos tahtoo oikein ymmärtää Sokrateen tuomion.
Vaikka sparttalainen valtio olikin Platonilla pohjana, kun hän muodosti ihannevaltionsa, niin tämä ei suinkaan ole sitä, että hän vain olisi matkinut Sparttaa. Siksi hän oli toki liiaksi filosofi, ja aivan selvästi hän näki ne viat, joista Spartta hänen aikanaan alkoi kärsiä. Se valta ja rikkaus, jonka Spartta sai Peloponnesolaissodan kautta, herpasi sitä yhtä nopeasti kuin Atenaa persialaissodat ja niiden seuraukset. Tästä sitä suojelivat yhtävähän ne alkuperäisen kommunismin jäännökset, jotka olivat vielä säilyneet Spartassa, kuin keskiaikaisen ritarilinnan rauniot antaisivat suojaa nykyistä tykkiväkeä vastaan. Ne muuttuivat pelkiksi muodoiksi. Niiden suurin merkitys Platonin aikana oli ehkä siinä, että ne antoivat ajattelijalle ja tutkijalle aihetta, osaksi pitää kommunistisia olosuhteita mahdollisina ja toivottavina, osaksi kehittää niistä ajatusten iduista, joita ne tarjosivat, sellaisen johdonmukaisen kommunistisen järjestelmän, joka hänen aikanaan saattoi olla ainakin aatteellisesti mahdollinen.
Mutta myöskin ainoastaan aatteellisesti Platon oli ylimys, mutta tämä näyttäytyi vain siinä, että hän tunsi vastenmielisyyttä alempaa kansaa kohtaan, eikä siinä, että hän olisi luottanut omiin säätyveljiinsä. Hän epäili kumpiakin. Raaka sparttalainen sotilasvalta ja häikäilemätön sparttalainen nylkemisjärjestelmä miellyttivät häntä yhtä vähän kuin atenalainen kansanvaltakin.
Senvuoksi hän ihannevaltiossaan jakoi yläluokan, vartijat, sotilaihin ja hallitseviin. Ainoastaan jälkimäiset hallitsisivat valtiota, mutta heidän pitäisi olla filosofeja. Sotilaitten herruus oli hänestä yhtä turmiollista kuin kansankin, joka hänen aikanaan jo oli suureksi osaksi ryysyläisköyhälistöä. Ainoastaan filosofien herruus voi olla jonkinlaisena takeena valtion järkevästä johdosta. "Ennenkuin filosofit tulevat valtiossa hallitseviksi, eivät onnettomuudet valtiolta eikä kansalaisilta lopu, ei myöskään se järjestys, jonka olemme valmiiksi harkinneet, pääse toteutumaan."
Mutta kuinka saisivat filosofit valtion herruuden käsiinsä? Ei suinkaan ottamalla osaa kansan valtiollisiin taisteluihin, vaan hankkimalla jonkun itsevaltiaan puolelleen.
Me olemme jo nähneet, mitä kokemuksia Platon itse teki tässä suhteessa. Hänen kohtalonsa on ollut kaikkien utopistien kohtalo hänen jälkeensä, s.o. kaikkien niiden, jotka ovat koettaneet uudistaa valtiota ja yhteiskuntaa keksimättä tässä itsessään siihen tarpeellisia edellytyksiä. Heidän on silloin tarvinnut luottaa jonkun valtiollisen tai rahallisen itsevaltiaan jalomieliseen mielivaltaan, vedota johonkin filosofiseen kuninkaaseen tai filosofiseen pohattaan.
Platonin aikana ei niissä valtioissa, jotka hän tunsi, ollut enään mitään kansankerrosta, jolta uutta virkistymistä oli odotettavissa. Kaikki oli murtunutta ja lahonnutta, ja ajatus, että yksinvalta on valtion viimeinen pelastus, kummitteli jo vieläpä tasavaltalaisten päissä. Xenophon kirjotti valtiollisen romaanin, "Kyropedien", jossa kehutaan hyvin kasvatetun kuninkaan oivallisia tekoja.
Ei ollut pitkä aika Platonin kuolemasta, ennenkuin filosofit alkoivat nähdä yksinvallassa ei enää keinoa, joka veisi heidät valtion johtoon, vaan hyvin yksinkertaisesti välikappaleen päästä vapaiksi kaikista valtioasioitten huolista. Valtion hajaantuminen jatkuu myöskin yleisessä tietoisuudessa. Se ei ole enää yhteiskunta, vaan oma rakas minuus, joka viehättää filosofeja. He eivät enään koeta löytää parasta valtiomuotoa, vaan parasta järjestelmää, jonka mukaan kukin yksilö saattaisi tulla onnelliseksi omin neuvoin.