Kauan ei kuitenkaan saatu oppia esteettömästi levittää. Tuskin olivat he alkaneet saavuttaa huomattavampaa kannatusta, kun jo myöskin kaupunkien ja ruhtinaiden viranomaiset yhtyivät heitä vainoomaan. Totta kyllä täytyi itse vihollistenkin tunnustaa, että kastajat viettivät nöyrää ja rauhallista elämää ja pelkäsivät ajatellakin kapinaa. Mutta se ei auttanut. Heidän opeistaan johtui, niin sanottiin, kumminkin vallankumous. Eräässä julkisessa, heitä vastaan suunnatussa kirjotuksessa vuodelta 1528 esitetään heidän oppinsa tottelevaisuudesta esivaltaa kohtaan vain pelkäksi teeskentelyksi, "sillä he sitoutuvat keskenään olemaan jättämättä toisiaan pulaan mitenkään koettelemusten sattuessa, ja auttamaan toisiaan henkeen ja vereen asti, joten he siis pitävät sellaista lupausta ja velvollisuutta suuremmassa arvossa kuin velvollisuuksiaan Jumalan asettamaa esivaltaa kohtaan". Ja tekijä jatkaa: "Sillä, joka opettaa, että kaikki on yhteistä, ei ole mitään muuta mielessä kuin saada alamaiset kapinoimaan jumalan säätämää esivaltaa vastaan ja köyhä kansa tyytymättömäksi ja kapinaan niitä vastaan, jotka jotakin omistavat."
Sellaisen todistelemisen täytyi 1520-luvun lopussa, jolloin talonpoikaissota oli vielä aivan tuoreessa muistossa, olla täysin ymmärrettävä varsinkin vallanpitäjille. Muuten pidettiin uudestikastajia vaarallisina jo siksi, että he uhkasivat saada kaupunkeja haltuunsa eikä sovi unohtaa, että huolimatta heidän rauhallisesta mielenlaadustaan oli kieltämättä kapinallisuutta suuressa osassa uudestikastajia, erittäinkin köyhälistöläisessä Hutin suunnassa. Vaikka he selittivätkin aseellisen kapinan yrittämisenkin syntiseksi, olivat useat heistä kuitenkin vakuutettuja siitä, että vallitsevan yhteiskunnan loppu oli lähellä, he vaan eivät luottaneet sisäiseen kapinaan, vaan ulkomaisen sodan vaikutuksiin.
Turkkilaiset hävittävät valtakunnan, opetti Hut. Sillä aikaa ovat uskovaiset kätkeytyneinä metsiin, mutta tulevat taasen piilopaikoistaan esiin, kun turkkilaiset ovat tehneet työnsä, ja täydentävät työn. Hän ilmotti ajankin, jolloin tuhatvuotisen valtakunnan piti alkaman: helluntaina v. 1528.
Nämä Hutin ennustukset olivat yhtä vähän kuin Dolcinonkin pelkkiä harhakuvia. Turkkilaiset lähestyivät toden teolla, ja sulttaani Soliman II:nen tuli, tosin ei 1528 vaan 1529, ja hänen onnistui vallottaa Unkari, mutta ei tunkeutua Saksaan asti. Wienin edustalla hänen voittokulkunsa pysähtyi, josta suuresti pettyivät ei ainoastaan kiivaimmat uudestikastajat, vaan myöskin keisarin voimakkaimmat vastustajat Saksan ruhtinaista, varsinkin tuo suuresti ylistetty Hessenin maakreivi Filip.
Kommunistit eivät siis olleet ainoita "maankavaltajia".
Tämä erään uudestikastajien osan myötätuntoisuus turkkilaisia kohtaan ei tietysti tehnyt viranomaisia suosiollisemmiksi heitä kohtaan, ei varsinkaan keisarin maissa. Sanottiin erityisesti heidän tunnusmerkkiään virallisesti ilmotettaessa, että "jos turkkilaiset tulevat maahan, niin uudestikastajat tahtovat liittyä heihin, eikä auttaa esivaltaansa, ja lyödä kaikki ne kuoliaiksi, jotka eivät ole heidän uskoansa, keisariakaan säästämättä".
Kumminkaan ei tällä seikalla ollut suurta vaikutusta vainojen alkamiseen. Uudestikastajien vainoamiset pääsivät yhtä suureen vauhtiin niissäkin seuduissa, missä ei mitään turkkilaispelkoa ollut, kuten habsburgien itäisissä maakunnissa.
Turkkilaispelko ei riitä selittämään niitä julmia, raivoisia vainoja, joiden alaisiksi uudestikastajat joutuivat heti, kun olivat saaneet vaikutusvaltaa alempiin kansankerroksiin. Ne voi selittää vain talonpoikaissodan jälkivaikutuksina. Se oli, samassa määrin kuin se saattoi hallitsevat luokat pelonvaltaan, herättänyt heissä verenjanoa ja kostonhimoa. Siitä alkaen näkivät he jokaisessa, jolla oli myötätuntoisuutta alempia luokkia kohtaan, verivihollisen, jota ei kyllin katkerasti voinut vainota, ei kyllin julmasti rangaista.
Protestantit ja katolilaiset kilpailivat uudestikastajien vainoamisessa. "Enimmän verta vuoti katolisissa maissa", kirjottaa Cornelius. "Protestanttiset kaupungit Saksassa voittivat kovilla ja verisillä vainoillaan katolisetkin", lausuu Beck. Todellisesti olivat molemmat tässä suhteessa yhtä hyviä.
V. 1526 tapahtui Etelä-Saksassa vain yksityisiä vainoja. Mutta kun uudestikastajien luku kasvoi nopeasti, lisääntyivät vainotkin. Alussa vuotta 1528 julkaistiin keisarillinen käsky, joka määräsi kuolemanrangaistuksen uudestikastamisesta. Tätä säädöstä täydennettiin Speierin valtiopäivillä 1529 — samoilla valtiopäivillä, joilla evankeliset säädyt protesteerasivat kaikkinaista uskonpakkoa vastaan, josta he saivat nimen "protestantit".