Uudestikastajien ensimäinen marttyyri oli, kuten jo olemme maininneet, Felix Manz. Oppinut Mikael Sattler sai seurata häntä 21 p:nä toukokuuta 1527. Hänet otettiin vangiksi Rothenburgissa Neckarin varrella, kärvennettiin hehkuvilla pihdeillä ja senjälkeen hänet poltettiin, hänen kaikessa pysyessään lujana Herrassa. Hans Hut sai surmansa Augsburgissa koettaessaan karata vankilasta. Brödli ja Hubmeier kärsivät v. 1528 marttyyrikuoleman. 1529 surmattiin Langenmantel, Blaurock poltettiin Tyrolissa, Hätzer mestattiin Konstanzissa. Rinck joutui Hessenin maakreivin Filipin käsiin. Tällä ei ollut omaatuntoa tappaa rauhallisia ihmisiä ainoastaan heidän uskonsa tähden, Lutherin suureksi närkästykseksi, joka lempeän Melanchtonin kanssa turhaan koetti taivuttaa häntä säälimättömästi noudattamaan vuoden 1529:n valtiopäivien päätöstä. Mutta onnettomat, jotka joutuivat maakreivin käsiin, eivät voittaneet paljoa. Lempeä ruhtinas tuomitsi heidät elinkautiseen vankeuteen.
Kaikki menivät kuolemaan lujamielisinä ja rohkeina, myöskin Hubmeier, joka kuitenkin ensin taasen osotti arveluttavaa luonteenheikkoutta. Hän saatiin kiinni kesällä 1527 Mährenissä ja vietiin sitten Wieniin. Täällä hän kerettiläisvainooja Ferdinandille peruuttaa harhaoppinsa ja rupeaa hänen uskolliseksi palvelijakseen "neuvomalla vakavasti ja ahkerasti kansaa hartauteen, jumalanpelkoon ja tottelevaisuuteen, kuten aina olen tehnytkin".
Mutta kaikki lupaukset ja rukoukset olivat turhia. Hubmeier oli ollut Waldshutissa kapinan johtajana Habsburgsukua vastaan, ja sellaista eivät habsburgit ole koskaan antaneet anteeksi.
Kun Hubmeier huomasi, että hänen kohtalonsa oli ratkaistu, rohkasi hän itsensä, ja tässä tuki häntä hänen urhea vaimonsa Elsbeth, joka oli Reichenausta kotoisin oleva porvarintytär, jonka hän oli nainut Waldshutissa v. 1524. Hubmeier kuoli lujamielisenä roviolla Wienissä 10 p. maalisk. 1528. Hänen urhea vaimonsa upotettiin kolme päivää myöhemmin Donauvirtaan.
Sellainen heikkous, jota Hubmeier oli osottanut, oli varsin harvinaista uudestikastajissa. Yleensä ihmeteltiin heidän kestäväisyyttään ja sitä iloisuutta, jolla he menivät kuolemaan. Kastajat käyttivät marttyyrejansa asiansa pyhyyden ja ylevyyden todistajina, niinkuin kristittyjen kirjailijoidenkin on tapana alkukristillisyyden marttyyreihin nähden samallaisessa tarkotuksessa.
Kuten alkukristillisyyden marttyyrien, muodostui uudestikastajienkin marttyyrien ympärille pyhimystarusto, täynnä ihmeitä. Vain yksi, joka on kuvaava, mainittakoon tässä. Eräs böhmiläinen kronika vuodelta 1527 kertoo, että Leonard Kaiser, "joka oli ollut ennen pappi, oli Schärdingissä tuomittu roviolla poltettavaksi. Kun hänet vietiin kärryissä mestauspaikalle, ojensi hän kärryiltä kätensä ja taittoi kukan, otti sen ja sanoi tuomarille, joka ratsasti hänen vieressään: Jos tämä ja minä palamme, olkoon se merkkinä siitä, että minulle on käynyt oikein. Mutta jos kukka ja minä pysymme palamattomina, niin ajatelkaa, mitä olette tehneet! Sitten sytytettiin useita sylyyksiä puita hänen ympärilleen, mutta hän ei palanut. Nyt lisättiin kaksin kerroin puita, mutta ne eivät voineet häntä polttaa, ainoastaan hiukset kärventyivät ja käsien kynnet muuttuivat vähän ruskeiksi. Ja kukka pysyi yhä tuoreena hänen kädessään. Kun hänen ruumiinsa pyyhittiin puhtaaksi noesta, oli iho edelleenkin kauniin valkoinen." Ei ollut enää muuta keinoa kuin hakata tuo tulenkestävä pyhimys palasiksi ja heittää kappaleet Inn-jokeen.
Paljon liikuttavampia, kuin tämänlaiset mielikuvituksen tuotteet, ovat kuitenkin ne oikeiksi todistetut kertomukset, joita meillä on kastajista, esim. muutaman 16 vuotiaan tytön telotuksesta Salzburgissa. Häntä ei saatu mitenkään peruuttamaan oppiansa, mutta kuitenkin pyysivät kaikki, että häntä säästettäisi, "sillä kaikki tiesivät, että hän oli puhdas ja viaton kuin lapsi. Pyöveli otti tytön syliinsä ja kantoi hänet vesi-altaaseen, josta hevosia juotettiin. Siinä hän piti häntä niin kauan upoksissa, kunnes henki oli lähtenyt. Senjälkeen hän veti hengettömän ruumiin ylös ja jätti sen liekkien saaliiksi", kertoo Keller.
Mutta turvattomimpien ja heikoimpienkin osottama urhous kestäessään pyövelien tavatonta petomaisuutta ei liikuttanut ruhtinaita eikä heidän hengellisiä ja maallisia lakeijoitaan. Mikä ensimäisten kristittyjen marttyyreissa oli ollut jumaluuden työtä, se oli nyt paholaisen vaikutusta.
"Mistä johtuu se", kysyy Faber, "että uudestikastajat niin iloisesti ja rohkeasti kärsivät kuoleman kauhut? He tanssivat ja hyppivät tuleen, katselevat pelkäämättöminä välkkyvää miekkaa, puhuvat ja saarnaavat kansalle suu hymyssä, he laulavat psalmeja ja muita lauluja, kunnes henki lähtee, kuolevat riemuiten kuin olisivat vain iloisessa seurassa, pysyvät vahvoina, lohdullisina ja lujina aina kuolemaan asti". Tämä kaikki on helvetin lohikäärmeen työtä.
Myöskin Luther kutsuu uudestikastajien lujamielisyyttä "helvetilliseksi paatumukseksi, saatanan työksi". Hän kirjottaa: "Pyhät marttyyrit, sellaiset kuin meidän Leonard Kaiserimme, kuolevat osottaen nöyryyttä ja suurta lempeyttä vihollisilleen. Mutta nämä (uudestikastajat) käyvät kuolemaan vihan vimman rohkaisemina."