Myöskin Huterin täytyi paeta. Hän lähetti kuitenkin 1 p:nä toukok. 1535 rohkean vastalauseen vainoa vastaan Mährin maaherralle. "Voi, voi", hän kirjottaa siinä, "ja vielä kerran voi teitä, Mährin herrat, jotka olette suostuneet ja hyväksyneet tuon julman tyrannin Ferdinandin, tämän jumalallisen totuuden vihollisen käskyn karkottaa hurskaat ja jumalaapelkääväiset ihmiset maastanne ja pelkäätte enemmän kuolevaista hyödytöntä ihmistä kun kaikkivaltiasta Herraa Jumalaa!"
Tämä vastalause sai aikaan vain sen, että kaksinkertaisella innolla vainottiin Huteria. Hän lähti takaisin Tyroliin, mutta ei ollut suuremmassa turvassa siellä kuin Mährissäkään. Marraskuun 30 p:nä 1535 otettiin hänet vangiksi Klausenissa. Veljet kertoivat hänen osakseen tulleesta kohtelusta: "He panivat hänet jääkylmään veteen ja veivät sitte kuumaan huoneeseen ja ruoskivat häntä. He myöskin haavottivat hänen ruumistaan ja kaatoivat paloviinaa haavoihin sekä sytyttivät sen sitte palamaan". Aikaisin aamulla maaliskuun 3 p:nä 1536 hänet kaikessa hiljaisuudessa poltettiin, sillä peljättiin kansaa.
Johtaja oli kaatunut, mutta seurakunnalla oli kyllin sisäistä voimaa voittaa sekä tämä että toinenkin isku. Jo 1536 voivat kastajat Mährissä taasen kokoontua. Herrat, joiden tiloilla he ennen olivat asuneet, olivat vainon aikana oppineet arvostamaan näiden ahkerien ja taitavien työmiesten taloudellista arvoa. He kutsuivat heidät takaisin, ja kaikista piilopaikoista he tulivatkin esiin. Pian oli, ei ainoastaan vanhat vauriot korjattu, vaan voitiinpa ruveta perustamaan uusia seurakuntiakin.
Vaino pikemmin vahvisti kastajia, sillä se puhdisti heidät kaikista epäilyttävistä aineksista. Vuoden 1536 jälkeen oli yksimielisyys paljon suurempi kuin ennen, ja edistyi siitä alkaen nopeasti. Kaikki muut suunnat sulautuivat lopulta huterilaiseen.
Mährin kastajien uuden järjestön perustana oli mitä ankarin kommunismi. Pidettiin syntisenä vähäpätöisimmänkin yksityisomaisuuden omistamista. Hans Schmidt, tuomittuna kuolemaan, lähettää "Magdaleenalleen kauhansa muistoksi, edellyttäen, ettei veljillä ole mitään sitä vastaan. Hän kuolee yhteisön opin puolesta. Se on hänestä korkein aarre, kaunein asia maan päällä…"
"Sen, joka liittyi seurakuntaan, täytyi luopua kaikesta, mitä hänellä oli, ja antaa se seurakunnanjohtajille. Kumminkin liittyi lahkoon nyt enimmäkseen köyhää kansaa, työntekijöitä ja käsityöläisiä, mutta Tyrolin oikeuden pöytäkirjat osottavat kuitenkin, että sekä yksityisiä aatelismiehiä että hyvinvoipia talonpoikia yhtyi siihen." (Loserth).
Se, mitä seurakunnalle annettiin, kuului sille, eikä ollut minkäänmoinen osakemaksu eikä sentapainen. Yksinpä silloinkaan, kun jäsen erosi tai erotettiin, ei hän saanut seurakunnalle antamaansa summaa takaisin.
Ankarampi suunta voitti siinäkin kohden, mille kannalle oli asetuttava valtion ja sotapalveluksen suhteen. Kaikissa kohtuullisissa asioissa piti mukautua esivallan määräyksiin, mutta aina totella enempi Jumalaa kuin ihmisiä, s.o. kastajat pidättivät itselleen oikeuden päättää itse, milloin tuli totella. Osanotto valtiovaltaan kiellettiin samoin kuin sodankäyntikin jopa sotaveronkin maksaminen.
Kehitys kulki siis kastajilla toiseen suuntaan kuin Böhmin veljillä, joiden keskuudessa, kuten olemme nähneet, maltillisempi puolue pääsi voitolle.
Syyt siihen ovat niiden olosuhteiden erilaisuudessa, joiden vallitessa kumpikin lahko syntyi.