Naisyhteisyydestä ei heillä siis ollut jälkeäkään. Kastajat olivat avioliiton asioissa ankarampia kuin "pakanat". Mutta toiselta puolen ei heillä ollut juuri mitään muuta jäljellä avioliitosta kuin itse paritteleminen. "Vanhimmat" järjestelivät enimmäkseen avioliitot, melkein kuin Platonin valtiossa tai Oneidan "täydellisten" keskuudessa.
Yksiavion oleelliset toimet, lukuunottamatta parittelua, suoritettiin pitämällä yhteistä taloutta ja kasvattamalla lapset yhdessä.
Seurakunta jakaantui useampiin talouskuntiin, joita oli siellä täällä ympäri koko Mähriä. Sen suurimman kukoistuksen aikana oli näitä 70, ja jokaisessa oli 4 à 600 henkeä, suuremmissa vieläpä 2,000:kin. Heillä kaikilla oli yksi kyökki, yksi leipomohuone, yksi juomakeittiö, yksi koulu, yksi huone lapsivuoteessa olevia naisia varten, yksi huone, missä äidit olivat pikkulastensa kanssa, j.n.e.
Jokaisessa sellaisessa huonekunnassa oli yksi taloudenhoitaja, joka osti kaiken viljan, viinin, villan, hampun, suolan, eläimet y.m. tarpeet niillä rahoilla, jotka saatiin käsityöstä ja muista tuloista, ja tarpeen mukaan sitten jaettiin jokaiselle. Niin tuotiin ruokaa koululapsille, naisille, jotka olivat äsken nousseet lapsivuoteesta, ja kaikelle muulle kansalle yhteen huoneeseen, ruokahuoneeseen. Sairaille on asetettu sisaria, jotka tuovat heille ruokaa ja juomaa ja palvelevat heitä.
"Hyvin vanhat asetetaan erikseen ja heille annetaan vähän enemmän kuin nuorille ja terveille ja kaikille kohtuuden ja varojen mukaan." (Loserth).
Minkälainen ruoka oli näissä yhteisissä aterioissa, käy selväksi muutamasta kirjeestä vuodelta 1642, kun seurakunta oli karkotettu Mähristä ja vietti Unkarissa puutteenalaista elämää. Siinä sanotaan: "Lihaa meillä on kaikkina päivinä illalliseksi, ja yksi, kaksi, kolme tai neljä kertaa viikossa aamiaiseksi, sen mukaan kuin ajatkin ovat. Muissa aterioissa me käytämme hyväksemme vihanneksia. Kaikkina päivinä on kahden aterian ohella myöskin sopiva mitallinen viiniä, mutta muuten ei milloinkaan, paitsi silloin kun menemme iltarukoukseen, silloin saamme myöskin mitallisen viiniä, toisinaan on oluttakin. Leipää, joka meillä on yhteisessä kodissa, syömme me mielellämme, mutta tuoretta ei ole varsin usein — paitsi erityisissä tapauksissa, niinkuin Herran muistopäivänä, pääsiäisenä, helluntaina ja jouluna."
Sisarusten ruoka — kastajat kutsuivat toisiaan sisaruksiksi — oli siis yksinkertainen, mutta samalla jotenkin runsas. Ruuassa ei oltu kaavamaisia, vaan, kuten olemme nähneet, "kaikille annettiin kohtuuden ja varojen mukaan". Kuinka tässä meneteltiin, se selviää muutamasta ruokaohjeesta nälkävuodelta 1569; siinä määrätään ravinto ijän, sukupuolen, toimen, terveydentilan j.n.e. mukaan. Yksin tämä niin raaka ja alkuperäinen yhteiskuntamuoto on siis paljon etevämpi niitä "valtion keittiöitä", joissa jokaiselle poikkeuksetta annetaan sama ja yhtä suuri ruoka-annos, joita Eugen Richterin mielikuvitus näkee 1900-luvun sosialidemokratisessa "tulevaisuusvaltiossa!"
Paitsi kastajien yhteistä taloutta ansaitsee heidän yhteinen lastenkasvatuksensa erityisesti huomiota. Beck puhuu heidän lastensa "spartalaisesta kasvatuksesta" ja kuvailee, kuinka "lapset äidinrinnoilta joutuivat yhteisiin lastenkamareihin, missä he saivat kasvaa vanhemmilleen ja lapsellisille tunteille vieraina". Hän olisi voinut ehkä vielä paremmin puhua "platonilaisesta" lastenkasvatuksesta, sillä uudestikastajien kasvatusjärjestelmä muistutti useissa kohdin Platonin tasavaltaa samoin kuin useissa kohdin Moren "Utopiaa". Ei ole mahdotonta, että tämä voipi osaksi riippua suoranaisesta aatteiden siirtymisestä. Platon ei ollut tuntematon uskonpuhdistuksen ajan kommunisteille. Tuomas Münzer viittaa useasti hänen "Valtio"-kirjaansa. Baselin humanistit, joiden läheisistä piireistä useat ensimäiset sivistyneet kastajat lähtivät, keskustelivat ja väittelivät innokkaasti Moren "Utopiasta". Mutta yhdenmukaisuuden saattaa myöskin selvittää aivan yksinkertaisesti sillä tavoin, että olosuhteiden oma johdonmukaisuus johti Mährin sivistymättömän köyhälistön samalle tielle, jolle kreikkalainen maailmanviisas ja englantilainen humanisti joutuivat vetäessään johtopäätöksiä aatteistaan.
Niin pitkälle kuin Platon, eivät huterilaiset menneet — he eivät vaatineet, että lapsi olisi otettava äidiltä niin varhain, ettei tämä enään sitä tuntisi. Lapsi pysyi äitinsä luona usein kahdenkin vuoden ikään, mutta silloin hän joutui yleiseen kasvatuslaitokseen, kouluun.
Tämä oli yksi kohta, joka herätti paljon pahennusta kastajien vastustajissa. "Nuo väärät uudestikastajat toimivat luontoa vastaan", kirjottaa Fischer v. 1607 ja kuvaa, kuinka säälimätöntä oli ottaa lapset oikeilta vanhemmiltaan ja antaa ne ensiksi erityisten sisarien ja sitten äkäisten kasvattajien ja koulumestarien haltuun. Mutta sama Fischer kumoo itse itsensä, kun hän valittaa, että Mährin varakkaat mieluimmin ottivat imettäjät ja hoitajat lapsilleen uudestikastajien joukosta "niinkuin nämä yksin ymmärtäisivät näitä asioita". Loistavampia todistuksia ei voi antaa kommunistisen kasvatuksen etevämmyydestä kuin sellaiset katkeran vihollisen lausumat sanat.