Vain yhdessä kaupungissa saavuttivat he hetkiseksi menestystä omituisen olosuhteiden yhteensattuman vuoksi, — Münsterissä.
Luoteis-Saksassa oli erikoisen lukuisasti hengellisiä ruhtinaskuntia: Köln, Münster, Paderborn, Osnabrück, Minden j.n.e. Näistä valtioista olivat Kölnin arkkipiispakunta ja Münsterin piispakunta muita paljon merkitsevämmät.
Yhteiskunnalliset ja valtiolliset vastakkaisuudet saivat hengellisissä ruhtinaskunnissa omituisen värityksen. Niiden valtiaalla oli samoissa käsissä kirkon ja valtion mahtikeinot. Mutta hän oli kaikkea muuta kuin yksinvaltainen ruhtinas. Ollen riippuvaisempi keisarista ja paavista kuin maallinen ruhtinas, oli hän samalla myöskin suuremmassa määrin välikappale kuin alueellansa olevan aateliston ja hengellisten hallitsija. Piispojen vaalin olivat kaikkialla tuomiokapitulit ottaneet oikeudekseen, ja niiden virkojen täyttäminen taas, samoinkuin yleensä korkeampien ja merkitsevämpien kirkollisten virkojen täyttäminen, oli aateliston yksinoikeutena (Münsterissä vuodesta 1392 alkaen). Aatelistoa ja hengellisiä liitti siis toisiinsa kiinteä etujen yhteisyys, ja he olivat valitsemansa ruhtinaan rinnalla mahtavampia kuin maallisissa piireissä. Aatelilla ja hengellisillä oli hengellisissä ruhtinaskunnissa enemmän sananvaltaa kuin muissa, ja sitä enempi jota yksimielisempiä olivat. Kaupungit joutuivat aina alakynteen, ja pienempiä sorrettiin, suuret saivat turvautua omaan apuunsa.
Aatelistolla ja korkeammilla hengellisillä oli asiain näin ollen eninten kadotettavaa, he olivat senvuoksi lujia vanhan uskon puolustajia; paljon mieluummin jakoivat he tavattomat rikkaudet, joita kirkko oli koonnut hengellisissä ruhtinaskunnissa, Rooman paavi-istuimen kanssa kuin luopuivat kokonaan niistä.
Epävarmempia olivat sitävastoin piispat. Aivan liian helposti joutuivat he kiusaukseen, jonka heille tarjosi maallisten naapurien esimerkki. Kääntyminen lutherilaisuuteen lupasi heille riippumattomuuden paavista, joka rasitti heitä suurilla veroilla, vapaamman vallan kirkkotilojen ja aatelin yli. Ei sen vuoksi ole ensinkään ihmeellistä, että Münsterin piispat, kuten heidän virkaveljensäkin, vain puolin sydämin vastustivat evankelista oppia, vieläpä salaa sitä suosivatkin.
Kun Bernt Rothmann v. 1531 alkoi pitää Münsterin etukaupungissa St. Mauritzissa lutherilaismielisiä saarnoja, silloin kääntyi tuomiokapituli turhaan piispa Fredrikin puoleen, pyytäen, että hän estäisi tämän vallattomuuden. Piispa kielsi kyllä Rothmanin saarnaamasta, mutta ei tehnyt kerrassaan mitään antaakseen pontta kiellolle, ja Rothman saarnasi huoletta edelleen. Vasta keisarin käsky sai piispan karkottamaan Rothmanin (tammikuussa 1532). Rothman jätti St. Mauritzin, mutta ei lähteäkseen maasta, vaan hyökätäkseen münsteriläisen kirkon kimppuun sen keskuksessa: hän siirtyi saarnaamaan itse Münsteriin.
Münster oli rikas ja vahvasti varustettu suuri kaupunki, ei vain piispakunnan, vaan koko Westfalin pääkaupunki. Kansanvalta osottautui siellä erittäin voimakkaaksi. Alkuaan oli neuvoskunta, kuten jokaisessa keskiaikaisessa kaupungissa, yksinomaan kyläkuntayhteistöläisten, vanhojen sukujen, hallussa, joita Münsterissä nimitettiin perintömiehiksi. Mutta kun kauppa ja ammattityöt alkoivat kukoistaa ja ammattikunnat saavuttivat valtaa ja arvoa, silloin hankkivat he lopulta itselleen myöskin pääsyn neuvoskuntaan. Tämän valitsi vuotuisesti kymmenen valitsijaa, joita koko porvaristo oli valitsemassa. Vain puolet kahdestakymmenestäneljästä neuvosherrasta täytyi olla vanhojen sukujen jäseniä. Mutta kaupungin asioiden hoito vaati jo enemmän aikaa ja tietoja, kuin kansanmiehellä yleensä voi siihen aikaan olla. Nuo kaksitoista tavallisen porvariston osalle myönnettyä neuvosherrapaikkaa joutui sen vuoksi yhä uudelleen muutamien harvojen hyvinvoivien perheiden jäsenille, joista perheistä vähitellen kehittyi toinen kaupunkilainen ylimystö, vähemmän ylhäinen kuin perintömiehet, mutta yhteisten etujen siihen liittämä.
Niin muodostui neuvoskunta vähitellen taasen yksinomaan kaupunkien ylimystön eduskunnaksi, ylimystön, joka osaksi eli koroistaan, maansa vuokrasta, osaksi myöskin kaupalla. Mutta neuvoston rinnalle kehittyi ammattikuntien valta. Münsterissä oli seitsemäntoista ammattikuntaa. Jokaisella niistä oli oma ammattikuntatalonsa, ja jokainen hoiti asioitaan omien sääntöjensä mukaan. Sitäpaitsi oli kaikilla yhteinen keskustalo. Paastonaikana, vähän neuvostovaalien jälkeen, kokoontuivat sinne kaupungin kolmekymmentäneljä ammattikuntamestaria ja valitsivat kaksi ammattivanhinta. "Nämä", sanoo muuan senaikuinen münsteriläinen historioitsija, "ovat koko alemman porvariston päitä ja johtajia, ja heitä pidetään niin suuressa arvossa, että he, yhdessä ammattikuntamestarien kanssa, voivat kumota neuvoston päätökset, jos tahtovat. Sen vuoksi ei maistraatti voi tärkeissä ja yhteisön hyvää koskevissa asioissa päättää juuri mitään, elleivät sitä hyväksy nuo mainitut kansan johtomiehet."
Rauhallisina aikoina tosin annettiin neuvoston yleensä päättää asiat mielensä mukaan. Mutta jos syntyi riita kunnan ja neuvoston tai hengellisten välille, silloin katosi neuvoston arvo pian. Se oli, kuten jo aikaisemminkin, näkynyt varsin selvästi v. 1525. Mahtava taistelu Etelä-Saksassa ei jäänyt vaikutuksitta Pohjois-Saksassakaan. Kaikkialla ilmeni kaupungeissa alemman kansan liikkeitä; samoin kuin Kölnissä, syntyi Münsterissäkin papistonvastainen liike, joka muuttui ilmikapinaksi, kun neuvoskunta koki sitä ehkäistä. Kansa nousi kapinaan ja asetti 40-miehisen valiokunnan, joka teki sen vaatimuksista 36 artikkelia. Nämä eivät koske uskonnollisia, vaan taloudellisia kysymyksiä ja näyttivät, että ammattikunnat johtivat liikettä.
Liikkeen luonteen kuvaamiseksi mainittakoon tässä muutamia artikkeleita: