Suuremmoisimpia yhteiskunnallisista uudistuksista olivat ne, joita koettivat aikaansaada molemmat Gracchukset, Tiberius Sempronius Gracchus, joka syntyi v. 163 e.a.a., ja jonka ylimykset murhasivat 133, sekä Cajus Sempronius Gracchus, synt. 153, joka pontevasti jatkoi vanhemman veljensä työtä, mutta kaatui niinkuin tämäkin suurtilanomistajien raivon uhrina (v. 121). Gracchuksia on nimitetty kommunisteiksi, mutta sitä he eivät mitenkään olleet. He eivät tahtoneet poistaa yksityisomaisuutta, vaan koettivat luoda uusia tilanomistajia, muodostaa vahvan talonpoikaissäädyn, joka on aina ollut yksityisomaisuuden varmin turva.
He toimivat tässä aikansa taloudellisten olosuhteitten mukaisesti. Totta kyllä, että silloin ei ainoastaan suurempi maanviljelys syrjäyttänyt pienempää, vaan usein myöskin suurteollisuus pikkuteollisuuden. Mutta tähän ei ollut syynä se, että suurtuotanto oli tekotavoilleen ja taloudellisesti etevämpää, vaan että sen työvoima, orjat, oli niin peräti halpaa.
Alituisesti virtasi lukuisien sotien vuoksi kauppatavaraa orjamarkkinoille. Useat roomalaisten sodat olivat tuskin mitään muuta kuin pelkkää orjametsästystä suurtilallisten tarpeen tyydyttämiseksi. Tavattomia orjamääriä kasaantui yhteen; ei ihme, että niiden hintakin aleni mitättömiin.
Jo Atenassakin oli orjuus samallaisista olosuhteista kasvanut suunnattomasti. Noin v. 300 e.a.a. laskettiin Atenassa olevan 21,000 kansalaista, mutta orjia 400,000. Aeshineksen kerrotaan olleen kovin köyhän, hänellä kun ei ollut enempää kuin 7 orjaa. Roomalaisessa maailmanvallassa levisi orjuus vieläkin pahemmin. Roomalainen sotapäällikkö Lucullus myi (muutamia vuosikymmeniä ennen meidän ajanlaskumme alkua) sotavankeja orjiksi vähemmästä kuin neljästä markasta kappaleen!
Näin ollen olikin edullista ostaa suuria orjajoukkoja ja asettaa ne yhteiseen työhön. Rikkaat roomalaiset omistivat orjia tuhansittain. Laitettiin suuria kasvumaita ja n.s. tehtaita. Tämän sanan merkitys ei kuitenkaan ole kreikkalaisilla ja roomalaisilla aivan tarkka, sillä heidän "tehtaansa" olivat kokonaan toisellaisia kuin uuden ajan, ne eivät, niinkuin nämä, olleet etevämpiä verrattuina pikkuliikkeisiin. Jos tahtoo vertailla orjatyöllä tehtyä teollista suurvalmistusta nykyaikaiseen laitokseen niin tämä ei saa olla uuden ajan tehdas, vaan korkeintaan meidän päiviemme vankila. Ei kukaan tahtone väittää, että tämä, verrattuna vapaaseen käsityöhön, edustaa korkeampaa tuotantotapaa. Orjatyö oli myöskin, varsinkin maanviljelyksessä, niin raakaa ja epätaloudellista kuin mahdollista.[6] Yksityinen orja tällaisessa suurliikkeessä tuotti paljon vähemmän kuin vapaa käsityöläinen pikkuliikkeessä. Se, että orjatyö joka tapauksessa tuli halvemmaksi, riippui yksinomaan siitä, että he itse eivät maksaneet juuri mitään ja ettei heitä uusien orjien runsaan saannin tähden tarvinnut säästää eikä kunnollisesti hoitaa. He saivat menehtyä, orjia oli kyllä.
Näemme siis, että suurtuotannon voitto pientuotannosta Rooman valtakunnassa riippui kokonaan toisista edellytyksistä kuin sama ilmaus nykyään. Ei ollut mitään edellytyksiä korkeammalle yhteisölliselle tuotantotavalle, kuin se, mitä pikkutuotanto edusti. Kun siis Gracchukset, vaikkapa olivatkin köyhälistön etujen puoltajia, olivat kokonaan muuta kuin kommunisteja, vastasi tämä täydellisesti niitä taloudellisia olosuhteita, joissa he vaikuttivat.
Samaa voipi sanoa Catilinastakin (synt. v. 108 e.a.a.), erään roomalaisen tilanomistajahallintoa vastaan tehdyn salaliiton johtajasta, joka vihdoin, kun hänen puolueensa kaikki muut yritykset anastaa itselleen valtiollinen valta olivat rauenneet tyhjiin, nousi tovereineen ase kädessä kapinaan ja miehuullisen taistelun jälkeen sortui vihollisen ylivallan alle v. 62 e.a.a. Häntäkin on väärin sanottu kommunistiksi — vieläpä saksalainen historiankirjottaja Mommsen "anarkistiksi" — mutta aivan syyttä. Samoin kuin Gracchuksetkin, koki Catilina tilattomien hyväksi anastaa valtiollisen vallan, tehdäkseen heidät sitten tilanomistajiksi. Mutta yksityisomaisuuden poistamista ei hän tahtonut.
Mutta valtiollinen elämä kuihtui yhä enemmän. Omaisuudettomat rupesivat tulemaan siveellisesti ja valtiollisesta yhtä piloille kuin omistavatkin, kansanvalta yhtä sisällyksettömäksi kuin ylimysvalta. Itsevaltiaan, keisarin, palkkajoukon ja alkavan virkavallan päämiehen esiintymiselle oli maa-ala muokattu. Tämän täytyi antaa köyhälistön ja sen ystävien ajatuksille toinen suunta.
Samassa kun vanhan ajan köyhälistö menetti valtiollisen valtansa, kuivui sen miltei ainoa elinlähde. Köyhyys merkitsi nyt samaa kuin kurjuus. Joukkojen omaisuudettomuudella oli roomalaisessa yhteiskunnassa seurauksena kauheita, siihen saakka tuntemattomia seikkoja. Pauperismi, joukkojen köyhyys ja kurjuus, tuli tärkeimmäksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi, kysymykseksi, joka yhä tiukemmin vaati ratkaisuaan, sillä yhteiskunnan kehitys kävi kulkuansa, välikerrokset hävisivät yhä enemmän, rikkaat tulivat yhä rikkaammiksi ja omaisuudettomien lukumäärä kasvoi.
Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa yhteiskunnallinen kysymys, joka liikutti roomalaista maailmanvaltaa. Vapaan talonpoikaissäädyn häviö, joka johti keisari-yksinvaltaan, oli ainoastaan koko yhteiskunnan taloudellisen häviön edeltäjänä.