Jo ennenkuin Rooman yhteiskunta oli tehnyt valtiollisen vararikon, oli se tehnyt sotilasvararikon. Kansallissotajoukon sotilaat olivat hävinneet samalla kuin talonpojatkin. Sen sijalle tuli palkkajoukko, despotismin voimakkain tuli. Mutta tämän palkkajoukon, joka sisäänpäin oli vastustamaton, oli pian vaikeata pidättää rajoilta etenkin germaneja, jotka tunkivat eteenpäin yhä voimakkaammin, samalla kun Rooman sotalaitos tuntuvasti rappeutui.
Tästä oli tärkeitä taloudellisia seurauksia. Vallotussodat tulivat harvinaisemmiksi. Alituinen rajasota muuttui vähitellen yksinomaan puolustussodaksi, jossa menetettiin enemmän sotilaita, kuin saatiin sotavankeja. Orjia saatiin yhä vähemmän. Mutta sen mukana kaatui myöskin senaikuisen suurtuotannon, etenkin maanviljelyksen, perustus. Orjuus ei lakannut kokonaan, mutta se muuttui yhä enemmän ainoastansa ylellisyys-orjuudeksi.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että palattiin takaisin vapaan talonpoikaissäädyn ja vapaiden käsityöläisten aikaan. Teollisuus jäi suurimmaksi osaksi orjien käsiin, ja niiden vähentyneellä tuonnilla oli tavallisesti vain harvoin seurauksena, että teollisuus taantui ja joutui rappiolle. Maanviljelyksessä ei käynyt paljoa paremmin. Siellä, mistä orjain viljelemät istutusmaat kerran olivat karkottaneet vapaat talonpojat, ei talonpoikaismaanviljelys enää tahtonut vakiintua. Sillä vaikkapa suurtuotanto tulikin yhä vähemmän tuottavaksi jäivät kumminkin suuret maatilat olemaan, vieläpä niitä yhä enemmän laajennettiin, sillä niiden omistajat saattoivat kyllä aina paremmin kuin pikkutilalliset vastustaa sekä keisarin virkamiesten kiskomisia että niitä hävityksiä, joita onnettomat sodat toivat mukanansa eri maakuntiin.
Mutta vanhaan suurtuotannon tapaan ei näitä tiloja enää voinut hoitaa. Yhä enemmän kehittyi tuo järjestelmä, jonka mukaan suuret tilukset jaettiin pienempiin ja näitä osia vuokrattiin määrätyistä maksuista, jotka suoritettiin rahassa, luonnossa tai työssä. Näitä vuokraajia, n.s. "koloneja", koetettiin keisariajan jälkipuoliskolla niin paljon kuin suinkin kiinnittää turpeeseen, — he olivat keskiajan maaorjain edelläkävijöitä.
Syynä siihen, että heidät niin halukkaasti tahdottiin turpeeseen kiinnittää, oli se, että työvoimat nopeasti vähenivät Rooman valtakunnassa. Oli olemassa muutamia harvoja rikkaita ja suhteellisesti pieni määrä vapaita, itsenäisiä työntekijöitä noissa talonpoikaisviljelyksen ja käsitöiden sorretuissa jäännöksissä. Mutta muuten oli suuri joukko väestöstä ryysyläisköyhälistöä taikka orjia. Ilman järjestettyjä perheoloja ja enimmäkseen kurjuudessa eläen eivät kumpasetkaan voineet jättää tarpeeksi lukuisasti jälkeläisiä. Useat onnettomat sodat lisäsivät vielä vallitsevaa ihmispuutetta. Väestö väheni huomattavasti. Saadakseen koloneja ja sotamiehiä, täytyi Rooman vallitsevain luokkain koota yhä enemmän muukalaisia, barbaareja, valtakuntaan, jonka ravintoa hankkivina ja puolustavina voimina lopulta olivat enimmäkseen nämä maahan muuttaneet muukalaiset ja heidän jälkeläisensä.
Mutta tämäkään ei riittänyt korvaamaan ihmisten vähenemistä, ja maahan täytyi kutsua yhä raaempia, yhä alemmalla kannalla olevia aineksia.
Roomalainen sivistys oli voinut saavuttaa sen kukoistuksen, johonka se pääsi, ainoastaan sen työvoiman runsauden avulla, joka sille oli ollut tarjona ja jota se oli saanut hillittömästi tuhlata. Työvoiman runsauden loppuessa loppui myöskin tuotteiden runsaus, maanviljelys ja teollisuus taantuivat, tulivat yhä raaemmiksi ja raakalaismaisemmiksi. Ja niiden mukana rappeutui taide ja tiede.
Tämä yhteiskunnallinen rappeutuminen vaati paljon aikaa. Kului useita vuosisatoja, ennenkuin Rooman maailmanvalta oli vaipunut siitä ylevästä korkeudesta, jonka se oli saavuttanut keisari Augustuksen ja hänen lähempien seuraajiensa aikana, tuohon kurjaan olemustilaan, jossa sen tapaamme kansainvaellusten alussa. Mutta rappeutumisen suunta oli jo määrätty meidän ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla ja se oli monessa kohden selvästi huomattavissa. Rappeutumisen mukana ja sen kautta kehittyi kuitenkin se uusi yhteiskunnallinen mahti, joka yleisestä häviöstä pelasti, mitä vielä pelastettavissa oli, ja joka vihdoin välitti roomalaisen sivistyksen jäännökset germaneille, joiden keskuudessa se raivasi tietä uudelle, korkeammalle sivistykselle. Tämä valta oli kristinusko.
II. Alkukristillisen kommunismin olemus.
Samoin kuin Kreikan rappeutuessa, täytyi Rooman keisariajallakin kaikkien ajattelevien ihmisten, kaikkien, joilla oli jotakin tuntoa kärsiviä veljiänsä kohtaan, miettiä jotakin keinoa päästäkseen vallitsevista pelottavista olosuhteista.