Tietystikin esiintyi mitä erilaisimpia ehdotuksia. Platoninkin ihanne herätettiin jälleen henkiin, mutta se saattoi nyt vaikuttaa vielä vähemmän kuin alkuaikanaan. Uusplatonilainen Plotinus, joka eli kolmannella vuosisadalla, oli korkeampain luokkain kunnioittama, olipa vielä niin hyvissä väleissä keisari Gallianuksen ja keisarinna Saloninan kanssa, että saattoi tuumia perustavansa kaupungin platonilaisen yhteiskunnan malliin. Mutta tämä muotifilosofin salonkikommunismi oli vain yksi niistä monista leikeistä, joilla rikkaat vetelehtijät kuluttivat aikaansa. Tuumaa ei edes koetettukaan toteuttaa, ellei toteuttamisyrityksenä pidetä sitä, että keksittiin siirtolalle nimi — Platonopolis, Platonin kaupunki.
Valtiovaltaa kohdeltiin yleisellä epäluulolla ja välinpitämättömyydellä. Yhteiskuntaruumiin mätäneminen oli jo niin pitkälle ehtinyt, ettei saattanut odottaa, että kukaan kuolevainen, vaikka hän olisikin ollut mahtavin sesareista, kykenisi siinä uutta eloa herättämään. Ainoastaan yli-inhimillinen valta, ainoastaan ihme, saattoi jotakin sellaista aikaansaada.
Ne, jotka eivät voineet ihmeitä uskoa, vajosivat synkkään pessimismiin tai etsivät lohdutusta tyhjähenkisistä nautinnoista. Mutta toivehikkaat intoilijat, joille kumpikaan keino ei sopinut, rupesivat ihmeitä uskomaan. Etenkin oli asianlaita näin alemmissa kansankerroksissa, jotka painavimpana tunsivat yleisen taantumuksen ja joilla ei ollut varoja huvituksiin ja jotka eivät siis myöskään tunteneet sitä pohmeloa, joka kärkkäästi seuraa sellaisia ja helposti herättää pessimistisen mieli-alan. Etupäässä heidän joukossaan sai alkunsa se ajatus, että taivaasta oli piakkoin tuleva pelastaja perustamaan maan päälle ihanan valtakunnan, jossa ei olisi sotaa eikä kärsimyksiä, vaan jossa vallitsisi ilo, rauha ja loppumaton autuus. Tämä lunastaja oli Herran voideltu — Kristus.[7]
Kun kerran oli ruvettu ihmeitä uskomaan oli mielikuvitukselta poistettu kaikki esteet ja jokainen uskovainen saattoi kuvailla tulevaa valtakuntaa mielessänsä miten loistavin värein vaan halusi. Ei ainoastaan yhteiskunta, vaan koko luonto oli muuttuva, kaikki vahingollinen oli siitä katoava, kaikki nautinnot, joita se tarjoo, tulisivat rajattomasti suurennettuina ilahuttamaan ihmistä.
Ensimmäinen kristillinen kirjotus, jossa tällaisia odotuksia mainitaan, on tuo n.s. "Johanneksen ilmestys", apokalypsi. Se on nähtävästi kirjotettu vähän jälkeen keisari Neron kuoleman. Siinä ennustetaan, että piakkoin on pelottava taistelu tapahtuva takaisinpalaavan Neron, Antikristuksen, ja takaisinpalaavan Kristuksen välillä, taistelu, johon koko luonto ottaa osaa. Kristus on vihdoin voittava, ja perustava tuhatvuotisen valtakunnan, jossa hurskaat hallitsevat hänen kanssansa, ja jossa kuolemalla ei heihin nähden ole mitään valtaa. Mutta ei siinä kylliksi. Tämän valtakunnan lakattua olemasta, on syntyvä uusi taivas ja uusi maa ja tämän maan päälle uusi Jerusalemi, autuuden asuinsija.
Tuhatvuotinen valtakunta — se on alkukristillisyyden "tulevaisuudenvaltio". Sen mukaisesti kutsutaan kaikkia määrättömiä odotuksia tulevan yhteiskunnan tulemisesta tavallisesti "kiliastisiksi".[8]
Liittyen apokalypsiin on joukko kristittyjä oppi-isiä kristikunnan ensimäisillä vuosisadoilla lausunut kiliastisia toiveita. Joskus he ovat, kuten esim. Ireneus (toisella vuosisadalla) ja vielä Lactantius (noin v. 320), kuvailleet tulevaa paratiisia maan päällä varsin yksityiskohtaisesti ja loistavin, aistillisin värein. Kuulkaammepa Ireneuksen unelmia viinistä ja rakkaudesta tulevaisessa kristillisessä taivasvaltiossa: "Aika on tuleva, jolloin kasvaa viiniköynnöksiä, joilla kullakin on kymmenentuhatta haaraa ja jokaisella haaralla kymmenentuhatta suurta oksaa, jokaisella suurella oksalla kymmenentuhatta pientä oksaa, jokaisella pienellä oksalla kymmenentuhatta terttua, jokaisella tertulla kymmenentuhatta viinirypälettä ja jokaisessa viinirypäleessä mehua kahteenkymmeneen viinimittaan". Täytyy toivoa, että jano tuhatvuotisessa valtakunnassa kasvaa samassa määrässä. Mutta Ireneus ei unhota, että on olemassa muitakin iloja. "Nuoret tyttöset", hän kirjottaa, "huvitteleivat nuorukaisten seurassa; ukoilla on sama etuisuus, ja heidän murheensa häipyvät iloihin."
Vasta sitten, kun olosuhteet olivat muuttuneet kristinuskoon nähden, kun se oli lakannut olemasta pelkkänä onnettomien ja sorrettujen, köyhälistön orjien ja heidän ystäviensä uskona, kun se oli tullut myöskin mahtavien ja rikkaitten uskonnoksi, joutui kiliasmi vähitellen yleiskirkon epäsuosioon, sillä siinä oli aina vallankumouksellinen sivumaku, oli aina ennustus olevan yhteiskunnan tulevasta kukistumisesta.
Pyhä Augustinus (k. 430) oli ensimäinen kristityistä kirkko-isistä, joka suorastaan vastusti tuota epämukavaksi käynyttä oppia, kokien sofistisesti selittää apokalypsia. Hänen ajoistaan asti pidettiin kiliasmia "kerettiläisyytenä". Yleiskirkko nosti tulevaisen autuudenvaltakunnan ylös pilviin.
Kiliastiset odotukset ovat alkukristillisyyden henkisen elämän tärkeimpiä ja luonteenomaisimpia tunnusmerkkejä. Mutta samoin kuin se on joutunut harhaan, joka luulee, että nykyinen sosialidemokratia ammentaa voimansa jonkinlaisen "tulevaisuudenvaltion" lupauksesta, samoin on myös erehdys, jos luullaan vanhimman kristillisyyden saaneen pää-asiallisen voimansa kiliastisista aineksistansa.