Aivan samoin kuin sosialidemokratia, tuli alkukristillisyyskin niin mahtavaksi, etteivät vallanpitäjät voineet sitä voittaa, sen kautta, että se tuli kansajoukolle välttämättömäksi. Sen käytännöllinen vaikutus, eikä sen hurskaat haaveilut, on hankkinut sille voiton.
Tahdomme nyt lähemmin tarkastaa tätä käytännöllistä vaikutusta.
Keisari-ajan suuri yhteiskunnallinen kysymys oli, kuten olemme nähneet, alemman kansan köyhyys, pauperismi. Kaikki kokeet, jotka valtion puolesta tehtiin sen vastustamiseksi, näyttäysivät turhiksi. Useat keisarit ja yksityisetkin henkilöt kokivat lieventää sitä hyväntekeväisyyslaitoksilla. Mutta tätä tapahtui aivan riittämättömässä määrässä, eikä tuo ahne roomalainen virkavalta juuri ollutkaan sopivin sellaisten laitosten hoitajaksi.
Pessimistit ja nautintoja harrastavat ihmiset tekivät pauperismin vastustamiseksi samaa, kuin kaikkea muutakin yhteiskunnassa tavattavaa pahaa vastustaessaan — he eivät tehneet mitään. He selittivät olevan sangen ikävää, että olosuhteet olivat huonot, mutta se oli muka välttämätöntä, eikä filosofien pitänyt taistella välttämättömyyttä vastaan.
Toisin tuumivat nuo toivovaiset intoilijat ja köyhälistö, joka itse tunsi kurjuuden. He eivät voineet sitä tyyneinä katsella, heidän täytyi koettaa keksiä keino sen lopettamiseksi. Ne, joilta puuttuu kaikki, eivät olleet autettavissa loppumattomilla unelmilla siitä autuudesta, jonka Messias oli pilvistä tuopa alas maan päälle. Samoista piireistä, joista kiliasmi sai alkunsa, tehtiin myös voimakkaita yrityksiä vallitsevan kurjuuden poistamiseksi.
Nämä kokeet olivat pakostakin aivan toisenlaisia, kuin Gracchuksien tekemät. Nämä olivat vedonneet valtioon; he olivat tahtoneet, että köyhälistö anastaisi ja käyttäisi hyväkseen valtiollisen vallan. Nyt kaikki valtiolliset liikkeet olivat lakanneet ja valtiovaltaan ei yleensä kukaan luottanut. Ei valtion kautta, vaan sen selän takana, valtiosta kokonaan riippumattomien järjestysmuotojen kautta, tahtovat yhteiskunnalliset uudistajat antaa yhteiskunnalle uuden muodon.
Vielä tärkeämmäksi osottautui eräs toinen ehdotus. Gracchilainen liike oli puoliksi maaseutua koskeva, se ei nojautunut yksinomaan kaupunkien köyhälistöön, vaan myöskin taantumassa olevaan talonpoikaistoon. Kaupunkiköyhälistön toinen jalka oli vielä talonpoikaissäädyssä.
Keisari-ajalla sitävastoin kaupunki ja maaseutu olivat jo kokonaan erillään. Kaupunkien ja maaseudun asukkaat olivat kaksi kansakuntaa, jotka eivät enään ymmärtäneet toisiaan. Kristillinen liike oli aluksi yksinomaan suurkaupunki-ilmiö — niin yksinomaan, että sana "paganus" (= maakyläläinen), sai kristityn suussa merkityksen ei-kristitty ("pakana").
Tämän seikan läheisessä yhteydessä on ratkaiseva ero gracchilaisen ja kristityn yhteiskunta-uudistuksen välillä. Edellinen tahtoi asettaa talonpoikaismaanviljelyksen noiden suurien orjatilain sijalle ja sen täytyi, kuten olemme nähneet, johdonmukaisesti tunnustaa yksityinen omistusoikeus tuotannonvälikappaleisiin nähden.
Se luokka, joka painoi leimansa kristinoppiin sen ensiaikoina, oli suurkaupunkien ryysyläisköyhälistö. Nämä ainekset olivat vieraantuneet tekemästä työtä; koko tuotanto näytti heistä jotenkin yhdentekevältä, heidän esikuvanansa olivat kedon liljat, jotka eivät kylvä eivätkä kehrää ja kuitenkin kukoistavat. Kun he kokivat saada aikaan toista omaisuudenjakoa, eivät he ajatelleet tuotannonvälineitä, vaan nautinnonvälineitä. Kommunismi tässä suhteessa ei juuri näille kansankerroksille ollut ollenkaan vierasta. Tasavallan myöhempinä aikoina oli tavallista, että tarvitsevaisia silloin tällöin suurissa joukoissa ilmaiseksi ruokittiin, tai että heille jaettiin elintarpeita. Keisari-ajan alkuaikoinakin tätä vielä jatkui. Mikäpä silloin oli lähempänä kuin järjestää nämä ruokailut ja jakamiset ja koettaa saada aikaan järjesteellinen kommunismi tavattaviin nautinnonvälineisiin nähden, osaksi tasaisesti kaikille jakamalla, osaksi niitä yhteisesti käyttämällä?