Tämänlaatuisia kommunistisia aatteita syntyi ja pian myöskin kommunistisia seurakuntia niitä toteuttamaan. Ensimäiset esiintyivät itämailla, jotka olivat taloudellisessa kehityksessä pisimmälle ehtineet, erittäinkin juutalaisten keskuudessa, jotka jo ennen kristinoppia olivat kehittäneet apokalyptisiä odotuksia, ja joiden keskuudessa jo noin vuoden 100:n vaiheilla e.a.a. tapaamme salaisen kommunistiliiton, joka tunnettiin essealaisten nimellä.
Näistä kertoo Josephus juutalaissodan historiassaan: "Rikkautta he eivät pidä minkään arvoisena, mutta ylistävät kovin omaisuuden yhteisyyttä, eikä heidän joukossansa tapaa ketään, joka olisi varakkaampi kuin toinen. Heillä on laki, että kaikkien, jotka tahtovat tulla heidän liittokuntaansa, täytyy jättää omaisuutensa yhteisesti käytettäväksi, niin ettei heillä huomaa puutetta eikä ylellisyyttä, vaan on heillä kaikki yhteistä niinkuin veljeksillä… He eivät asu yhdessä jossakin kaupungissa, vaan heillä on kaikissa kaupungeissa omat talonsa, ja kun heidän liittokuntaansa kuuluvia henkilöitä tulee heidän luoksensa muualta, jakavat he näiden kanssa mitä heillä on ja nämä voivat käyttää kaikkea kuten omaansa. He poikkeavat ilman mitään toistensa luo, vaikkeivät koskaan olisi nähneetkään toisiansa, ja esiintyvät niinkuin olisivat koko ikänsä tuttavallisesti seurustelleet keskenänsä. He eivät keskenänsä tee mitään kauppaa, vaan toinen antaa toiselle, mitä tämä ehkä tarvitsee; ellei jompikumpi voi vaihdossa mitään antaa toiselle korvaukseksi, voi hän kumminkin, tarvitsematta hävetä, pyytää, keneltä tahtoo, mitä tarvitsee".
Aivan samalla tavalla olivat ensimäiset kristityt seurakunnat järjestetyt. Onko tässä, ja missä määrässä, tietoista jäljittelyä, siitä ollaan eri mieltä. Yhtäläisyys voipi aivan hyvin riippua siitä, että molemmat saivat alkunsa samanlaisista olosuhteista. Joka tapauksessa tulivat kristityt seurakunnat essealaisia etevämmiksi yhdessä pääkohdassa: niillä oli se kansainvälinen henki, joka vastasi Rooman suurta maailmanvaltaa. Essealaiset taas pysyttäysivät yksinomaan juutalaisuuden piirissä. He jäivätkin pieneksi lahkokunnaksi, jossa ei koskaan liene ollut enempää kuin noin 4,000 jäsentä, kun taas kristinusko valtasi koko Rooman valtakunnan.
Aluksi kristityt monella taholla kokivat saada voimaan täydellistä kommunismia. Matteuksen 19 l. 21 v. Jesus sanoo rikkaalle nuorukaiselle: "Jos sinä tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy, mitä sinulla on, ja anna vaivaisille". (Vert. Markus 10: 21, Luukas 12: 33 ja 18: 22). Apostolien teoissa (4: 32, vertaa myöskin 2: 44) kuvaillaan Jerusalemin ensimäistä seurakuntaa näin: "Ei myös kenkään heistä sanonut mitään omakseen, kuin hänellä oli, vaan kaikki olivat heillä yhteiset… Ja ei myös ollut yhtään tarvitsevaa heissä; sillä kaikki, joilla pellot tai huoneet olivat, myivät ne ja toivat myytyin hinnan ja panivat apostolien jalkain juureen: ja jokaiselle jaettiin niinkuin kukin tarvitsi". Ananiasta ja Safiraa, jotka salasivat seurakunnalta jotakin omaisuudestaan, rankaisi Jumala sentähden kuolemalla.
Käytännössä tämänlaatuinen kommunismi johti siihen, että kaikki tuotannonvälineet olisi muutettava nautinnonvälineiksi ja jaettava köyhille, joka merkitsisi, jos se täydelleen toteutettaisi, kaikki tuotannon loppua. Kuinka vähän ensimäiset kristityt, oikeita kerjäläisfilosofeja kun olivat, välittivätkään siitä, kuinka tuotannon kävisi, ei kuitenkin tietysti voinut rakentaa pysyväistä, suurempaa yhteiskuntaa sellaiselle perustuksella.
Tuotannon silloinen kehitysaste vaati, että tuotannonvälineet olisivat yksityisomaisuutta. Tästä tosiasiasta kristitytkään eivät voineet päästä (luostarit olivat poikkeuksellisena ilmiönä, josta ei milloinkaan voinut tulla yleistä yhteiskuntamuotoa; palaamme niistä puhumaan seuraavassa toisten asiain yhteydessä). Kristittyjen piti siis koettaa yhdistää yksityisomaisuus ja kommunismi toisiinsa. Tämä ei nyt saattanut tapahtua Platonin malliin. Hän oli tehnyt kommunismin yksin ylimysvallan yksinoikeudeksi ja pysyttänyt yksityisomaisuuden vallitsevana rahvaan piirissä. Nyt päinvastoin juuri rahvas tarvitsi kommunismia.
Yksityisomaisuuden ja kommunismin yhdistäminen tapahtui siten, että kukin sai pitää omistusoikeutensa tuotannonvälikappaleisiin, mutta kommunismi piti vallita nautintoja käyttövälineihin, etenkin elintarpeisiin, nähden.
Luonnollisesti tätä eroa ei tehty niin selväksi teoriassa, siksi selvillä ei oltu taloudellisesta seikoista, mutta käytäntö tähtäsi siihen, ja tämä ero selittää meille kirkon opissa tavattavan näennäisen ristiriitaisuuden, se kun ensimäisinä vuosisatoina samalla kertaa ylisti yhteistä omaisuutta ja kielsi jokaisen todellisen hyökkäyksen yksityisomaisuutta vastaan.
Omistajien tuli pitää tuotannonvälineensä ja käyttää niitä, etenkin maata, sitävastoin tuli heidän jättää kristityn seurakunnan käytettäväksi ne kidutusvälineet, jotka heillä oli ja joita he hankkivat — ruoan, vaatteet, asunnon ja rahat sellaisten ostamiseen. "Omaisuuden yhteisyys oli siis ainoastaan käyttämisen yhteisyyttä", kirjottaa J. L. Bogel. "Jokaisella kristityllä oli tuon veljellisen liiton perustuksella oikeus kaikkeen, mitä seurakunnalla oli, ja hän voi hädän sattuessa vaatia, että varakkaat jäsenet antaisivat hänelle sen, mitä hän tarvitsi. Kristitty, jolla ei ollut taloa, saattoi esim. pyytää asuntoa toiselta, jolla oli pari taloa; mutta viimeksimainittu pysyi kumminkin talojen omistajana." Liikkuvat elämäntarpeet, kuten rahat, koottiin erittäin valittujen seurakunnan palvelijain luo, joiden tehtävänä oli johtaa ja järjestää lahjojen jakamisesta.
Tämän vaikka vain osittaisenkin yksityisomaisuuden tunnustamisen kautta, oli ensimäisen kristikunnan täydellinen kommunismi jo murrettu. Mutta toiseenkin suuntaan heikkeni se.