Tärkeässä kohdassa jäi Hofmann kuitenkin kastajien yleisen perinnäisen katsantotavan kannalle; hän julisti väkivallan käyttämisen, kapinoimisen, syntiseksi. Hän luotti yksinomaan lähetystyöhön. Jumala antaisi voiton.
Aluksi kohtasi Hofmann seurakunnassa ankaraa vastustusta, mutta hänen suuntansa tuli kumminkin lopulta vallitsevaksi, johon ei suinkaan vähän vaikuttanut hänen menestyksensä Alankomaissa, jonne hän jo v. 1530 oli lähtenyt agitatsionimatkalle.
Alankomaat olivat, kuten olemme nähneet, olleet kerettiläiskommunismin päämaana Alppien pohjoispuolella. Mutta sama nopea taloudellinen kehitys, joka tämän kerettiläiskommunismin synnytti, antoi myöskin varhain voimia sen vaarallisimmalle viholliselle, vahvalle valtiovallalle.
Ruhtinasvalta oli 1500-luvun alussa Alankomaissa paljon mahtavampi ja itsenäisempi kuin Saksassa.
Habsburgit nousivat v. 1504 myöskin Alankomaiden silloisen päämaan Espanjan valta-istuimelle ja heillä oli kirkossa ja inkvisitsionissa tottelevaiset aseet, jotka pitivät kaikki niskottelevat ainekset ohjissa. Vuonna 1516 yhdisti Kaarle V kaikkiin muihin alueihinsa Alankomaitten 17 maakuntaa. Hänellä oli nyt hirmuiset aseet käytettävänä kukistaakseen kaiken vastustuksen perintömaissaan. Alankomaissa hän voi esiintyä protestantisia liikkeitä vastaan paljon pontevammin kuin Saksassa. Hän perusti ja pani toimeen kaikkialla, missä ne näytti tarpeelliselta, yksinvaltaisen hallitusmuodon, joka sitten hänen poikansa Filip II:sen aikana sai niin hirvittävän muodon ja joka vasta 80-vuotisen taistelun jälkeen, ja sittenkin Alankomaissa vain osaksi, saattoi murtua. Vapaamielinen historiankirjotus on tästä huolimatta kohdistanut kaiken siveellisen mielipahansa Filip II:en, mutta aina kohdellut Kaarle V:ttä kovin sääliväisesti. Syynä siihen on varsin yksinkertaisesti ollut se, että Alankomaitten korkeammat luokat, aatelismiehet ja kauppiaat, jaksoivat hyvin Kaarle V:nnen yksinvallan vallitessa. Sillä tämä, joka oli Alankomaissa syntynyt ja kasvanut, suosi heitä kaikin tavoin, piti heitä espanjalaisten arvoisina vieläpä näitä parempinakin niin selvästi, että Espanjan kaupungit rupesivat v. 1522 kapinoimaan.
Tämä muuttui kokonaan toiseksi, kun Filip II, joka oli kasvatettu espanjalaiseksi, nousi valtaistuimelle. Nyt pidätettiin kaikki paremmat paikat armeijassa, hallituksessa ja siirtomaissa alankomaalaisilta ja annettiin espanjalaisille, tai tarkemmin sanoen kastilialaisille. Se johti Alankomaat kapinaan.
Kaarle V:nnen aikana pidettiin alemmat luokat Alankomaissa ohjissa aivan yhtä raudankovalla ankaruudella kuin hänen seuraajansakin hallitessa, eivätkä he voineet aikaansaada mitään, niin kauan kuin hallitsevat luokat olivat sovussa keskenään. Se selittää, että kerettiläiskommunismin kotimaassa, jossa vallitsi pitkälle edistynyt taloudellinen kehitys ja missä oli lukuisa köyhälistö ja kaikki beghardien toiminnan muistot, Saksan uskonpuhdistuksen ensimäisen vuosikymmenen kuluessa oli näennäisesti niin huono maaperä kommunistisille opeille. Kuitenkaan ei puuttunut kommunistisien pyrkimysten ilmauksia, huolimatta valtiovallan hirmuisesta sorrosta. 15:nnen vuosisadan lopulla puhutaan "waldolaisten" salaisista seuroista, joilla oli nimenä "turlupins" tai "pifles", myöskin, mikä on huomattavaa, "tisserands" (kankurit).
Kastajien käännytystyön sanotaan alkaneen jo v. 1524. Vuodelta 1527 mainitaan jo kolme marttyyria "veljien" asialle Hollannissa. Hofmannin merkitys ei ollut siinä, että hän olisi sinne vienyt kastajien mielipiteitä, vaan siinä, että hän ennustuksillaan tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka piti alkaa v. 1533, antoi kastajille rohkeutta tuoda julkisuuteen mielipiteitään.
Huomattava on, että uusi lahko, melkiorilaiset — kuten heitä Melkior Hofmannin mukaan kutsuttiin — ei voinut oikein menestyä taloudellisesti ja valtiollisesti pisimmälle kehittyneissä maakunnissa, Flanderissa ja Brabantissa. Valtiovalta oli siellä jo liian vahva ja keskitetty. Liikkeen keskus oli pohjoisten maakuntien kaupungeissa, missä vielä oli jälkiä kaupunkien vanhasta itsenäisyydestä, Hollannissa, Seelannissa ja Frieslannissa, samoissa maakunnissa, joiden myöhemmin onnistui vapautua Espanjan ikeestä. Pääseurakunta muodostettiin Amsterdamiin. Se ei pelästynyt siitä, että keisari Kaarlen nimenomaisesta käskystä sen johtaja, Jan Volkerts, ja kahdeksan hänen aatetoveriaan mestattiin Haagissa joulukuun 5 p:nä 1531 ja päät vietiin Amsterdamiin, "missä ne asetettiin riukuihin ympyrään, niin että näkyivät kauaksi laivoille, jotka tulivat ja menivät, ja saarnaaja keskelle korkealle toisten yläpuolelle". Kaupungin viranomaiset ummistivat silmänsä lahkolaisiin nähden. Amsterdam pysyi liikkeen keskuksena Alankomaissa.
Tuskin alkoivat melkiorilaiset saavuttaa kannatusta, kun kaksi suuntaa muodostui heidän keskuuteensa. Kaikki uskoivat luonnollisesti uuden Jerusalemin, uuden yhteiskunnan pikaiseen tuloon, mutta käytännöllisemmät arvelivat, ettei se kuitenkaan muodostuisi itsestään, ihmeen kautta, vaan että — puhuaksemme nykyajan kieltä — köyhälistön täytyisi itse vapauttaa itsensä. Kansan täytyy, sanoivat he, taistella sortajiaan vastaan samoilla keinoilla, joita nämäkin käyttävät, aseilla. Miekka, jonka jumalattomat ovat vetäneet tupesta jumalan kansaa vastaa vastaan, täytyy kääntyä heitä itseään vastaan.