Se kohtelu, joka tuli vankien osaksi, oli tavallinen sorrettujen luokkien voitetuille puolustajille siihen aikaan — vieläpä muinakin aikoina.
Johannille, Knipperdollinckille ja Krechtinckille taottiin kaularauta, ja niissä heitä kuljetettiin ympäri maata. Heidän kärsimyksistään ei näyttänyt tulevan loppua. Vasta tammikuun 22 p:nä 1536 mestattiin heidät Münsterissä kaiken kansan edessä ja itse piispankin läsnäollessa. Kerssenbroick kertoo tästä: Ja pyövelit ottivat ensin kuninkaan (Johann Leydeniläisen), takoivat kiinni kaularaudan ja sitoivat hänet paaluun, jonka jälkeen he tarttuivat tulisiin pihteihin ja rupesivat niillä nipistelemään kaikkia hänen ruumiinsa lihasia ja muita osia, niin että liekki näkyi joka paikasta, johon pihdit koskivat, ja tuli semmoinen katku, että melkein kaikki, jotka seisoivat torilla, eivät voineet sietää sellaista hajua. Sama rankaistus tuli muidenkin osaksi, mutta he eivät kestäneet tätä rääkkäystä yhtä kärsivällisesti ja lujamielisesti kuin kuningas ja ilmaisivat tuskansa kovasti vaikeroiden ja huutaen. Mutta kun Knipperdollinck tuskastui nähdessään sellaisia hirmuisia kidutuksia, rupesi hän riippumaan kaularaudassa, jolla hänet oli sidottu paaluun, ja koetti sillä leikata kurkkunsa poikki ja siten jouduttaa kuolemaansa. Mutta pyövelit huomasivat tämän, nostivat hänet taas pystyyn, tempasivat auki hänen suunsa, vetivät köyden hampaitten välistä ja sitoivat hänet paaluun niin lujasti, ettei hän voinut päästä alemmaksi eikä leikata kurkkuaan poikki eikä tukehduttaa itseänsä, kun kurkku oli kokonaan auki. Kun heitä oli tarpeeksi rääkätty ja he vielä elivät, kiskastiin heiltä lopuksi tulisilla pihdillä kieli pois suusta ja samalla voimakkaasti työnnettiin tikari sydämeen. Ruumiit ripustettiin rautahäkkeihin Lambertuskirkkoon. Ja Kerssenbroick kertoo — näissä suhteissa ei meillä ole syytä epäillä hänen kertomustaan — että "ne pihdit, joilla heitä oli kidutettu, voipi vielä nähdä torilla eräässä neuvoshuoneen pylväässä, jossa ne ovat kaikkien oikeata esivaltaa vastaan kapinoivien varotuksena ja kauhistuksena."
Muuan nykyaikainen saksalainen historioitsija, Keller, kutsuu tätä "rangaistukseksi, jonka heidän pahat tekonsa ansaitsivat". Näyttäköönpä toki sellainen "tieteen" jalo herra edes yhden ainoankin esimerkin siitä, että Münsterin sivistymätön, raaka köyhälistö olisi piirityksen kauhujen keskellä harjottanut jollekin viholliselleen edes sadannen osan niistä petomaisuuksista, joita hänen korkea-arvoisuutensa piispa puolen vuoden ajan voittonsa jälkeen antoi pyöveliensä harjottaa omien silmiensä edessä! Ja kuitenkin iloitsee tämä yhteiskunta, joka kerskuu korkeasta siveysopistaan, papillisen verikoiran voitosta ja tahraa hänen uhrinsa lokaan, ikäänkuin ne olisivat kurjia lainrikkojia.
* * * * *
Uudestikastaminen, köyhälistön asia, vieläpä koko kansanvaltaisuuden asia oli lopullisesti kukistettu Saksassa. Ja myöskin Saksan ulkopuolella oli kastajien asekykyinen, sotainen suunta kadottanut kaiken voimansa.
Elokuussa 1536 hajosivat Alankomaiden kastajat Bockholtin kongressissa kahteen ryhmään. Sotainen suunta hävisi sen jälkeen olemasta, rauhallinen sitävastoin pysyi pystyssä jonkun aikaa. Heidän johtajanaan oli David Joris. Mutta tärkeimmäksi tuli Menno Simonsin suunta, jonka kannattajia johtajansa mukaan nimitettiin mennoniteiksi. He opettivat, että täällä alhaalla ei ollut mitään muuta tilaa odotettavana, kuin nykyinen, jossa täytyy tulla toimeen. Menno syntyi 1492 friesiläisessä kylässä, tuli katoliseksi papiksi, mutta joutui 1531 kastajien yhteyteen, ja jo 1533 tapaamme hänet Johann Mathysin vastustajana ja alistuvaisen suunnan kannattajana. Hänellä oli veli, joka kuului sotaiseen suuntaan ja liittyi niihin joukkoihin, jotka pääsiäisenä 1535 muodostuivat lähteäkseen Münsterin avuksi. Veli kaatui urhoollisena taistelijana, Menno taas ei kammonut hyökkäämästä Münsterin ankarasti vainottujen uskonveljien kimppuun takaapäin, vaan alkoi kiihotuksen heitä vastaan.
Menno kuten Joriskin kuolivat rauhassa, yleisesti kunnioitettuina ja varakkaina. Tämä kuvaa sitä luonnetta, jonka kastajalahko nyt sai. Viimeksimainittu huomasi sopivaksi asettautua Baseliin väärän nimen turvissa nauttimaan kokoomastaan rikkaudesta. Vasta hänen kuolemansa jälkeen huomattiin, kuka hän oli ollut, ja hänen ruumiinsa poltettiin neuvoskunnan käskystä. Menno taas, joka kuoli 1559, eli viimeiset vuotensa Holsteinissa erään aatelismiehen tilalla, joka oli oppinut tuntemaan näiden kastajien ahkeruuden ja antoi heille hyvin edullisen turvapaikan.
Pian tulivat itse Alankomaatkin sellaiseksi turvapaikaksi vainotuille kastajille. Habsburgien ikeen murruttua julistettiin eräänlainen uskon vapaus. 16:nnen vuosisadan lopulla siedettiin mennolaisia Alankomaissa, v. 1626 saivat he virallisen uskonvapauden. Kuten herrnhutilaisia, Böhmin veljien jälkeläisiä, on heitä säilynyt aina meidän päiviimme asti. Mutta aikoja sitten eivät he ole olleet muuta kuin hyvinvoipia pikkuporvareita, merkityksettömiä köyhälistön vapaustaistelulle ja sosialistisen ajatuksen kehitykselle.
Alankomaista, jotka jo beghardien aikana olivat olleet Englannin kanssa läheisessä yhteydessä, tulivat kastajien aatteet sinnekin ja Englannin vallankumouksen aikana 1600-luvulla tulivat ne etualallekin. Mutta joskin määrätyt kansanvaltais-sosialistiset suunnat sen ajan independentien keskuudessa voivat näyttää kastajaliikkeen jatkolta, ovat ne kuitenkin oleellisesti kokonaan erilaisia.
Todellisena yhteiskunnan elämän liikevoimana ei kristillinen sosialismi esiinny 16:nnen vuosisadan jälkeen. Se vuosisata synnytti nykyaikaisen tuotantotavan, nykyaikaisen valtion, nykyaikaisen köyhälistön, mutta myöskin nykyaikaisen sosialismin.