Vielä kuudennella vuosisadalla kirjotti Gregorius Suuri: "Ei ole siinä kyllin, ettemme muilta ota heidän omaisuuttaan, emme ole syyttömiä niin kauan kuin pidämme itsellämme omaisuutta, jonka Jumala on luonut kaikkia varten. Se, joka ei muille anna, mitä hänellä on, on miehentappaja ja murhaaja, sillä kun hän pitää itsellään sellaista, joka olisi voinut olla köyhille avuksi, voipi sanoa, että hän päivittäin tappaa niin monta, kuin olisi voinut elää hänen yltäkylläisyydestään. Jos jaamme niille, jotka ovat tarpeessa, emme anna heille mitään, joka on meille kuuluvaa, vaan joka on heille kuuluvata. Sellainen ei ole mitään laupeudentyötä, vaan ainoastaan velan maksamista."
Merkillisimpiä todisteita alkukristillisyyden kommunistisesta luonteesta on Johanneksen, jota tulisen kaunopuheisuutensa tähden kutsuttiin Krysostomukseksi ("kultasuuksi"). Hän syntyi v. 347 Antiokiassa ja yleni vihdoin Konstantinopolin patriarkaksi (pääpiispaksi), mutta keisari Arkadius ajoi hänet maanpakoon, kun hän pelottomasti moitti sitä siveettömyyttä, joka pääkaupungissa ja vallankin hovissa vallitsi, ja hän kuoli maanpaossa Armeniassa v. 407.
Yhdennessätoista homiliossaan (saarnassaan), jonka aihe oli Apost. teoista, johtuu tämä rohkea mies puhumaan ensimäisten kristittyjen kommunismista. Hän mainitsee seuraavan kohdan Apost. teoista (4 1. 33 v.): "Suuri armo oli heidän kaikkien päällänsä, eikä heidän joukossaan ollut ainoatakaan tarvitsevaista", ja jatkaa: "Ei kukaan ollut tarpeessa, sillä he antoivat niin innokkaasti. He eivät antaneet osaa ja pitäneet itse toista, he poistivat erilaisuuden mitä kiitettävimmällä tavalla. Mutta he eivät uskaltaneet antaa lahjojansa tarvitsevaisten käsiin, eivät ylpeällä alentuvaisuudella, vaan he laskivat kaikki apostolien jalkoihin ja tekivät heidät herroiksi ja lahjojen jakajiksi. Mitä tarvittiin, se otettiin yhteisön varoista, eikä yksityisten omaisuudesta. Sen kautta voitettiin se seikka, ettei antaja turhamaisesti pöyhkeillyt.
"Jos me nyt tekisimme samalla tavalla, niin eläisimme onnellisempina, sekä rikkaat että köyhät.
"Ajatelkaammepa asiaa! Kaikki jättävät sen, mitä heillä on, yhteiseksi omaisuudeksi. Paljoko rahoja luulisitte siitä tulevan? Minä oletan, että jos jokainen yksityinen antaa kaikki rahansa, peltonsa, tilansa ja talonsa — en tahdo puhua orjista, sillä ensimäisillä kristityillä ei liene sellaisia ollut, koska he kai päästivät ne vapaiksi — saadaan kumminkin kokoon miljoona naulaa kultaa, ehkäpä todennäköisesti kaksi tai kolmekin miljoonaa.. Sano minulle sitten, montako asukasta on meidän kaupungissamme (Konstantinopolissa)? Ja montako kristittyä? Eikö heidän lukunsa nouse satoihin tuhansiin? Ja montako köyhää meillä on? En luule, että heitä on enemmän kuin viisikymmentä tuhatta. Kuinka paljon tarvittaisiin päivässä heidän ruokkimiseensa? Jos he söisivät yhteisissä pöydissä, eivät kustannukset voisi olla kovin suuret. Luuletko silloin, että niin tavattoman suuri aarre, kuin meidän, voisi milloinkaan tyhjentyä. Ja eikö Jumalan siunaus vuotaisi meille tuhatkertaisena? Emmekö voi tehdä maasta tai vaan valtakuntaa? Jos tämä on niin loistavana esiintynyt noiden kolmen tai viidentuhannen ihmisen (ensimäisten kristittyjen) seassa, eikä kukaan heistä ollut puutteessa, kuinka paljoa paremmin kävisikään se laatuun näin suurelle joukolle? Eikö jokaisen tulijan ole tuotava lisää osaltansa.
"Omaisuuden hajanaisuus tuottaa suurempaa kulutusta ja sen kautta köyhyyttä. Ajatelkaammepa taloa, jossa on mies, vaimo ja kymmenen lasta. Vaimo on kankuri, mies saa ansionsa muualta. Tarvitsevatko he enemmän, jos he yhdessä asuvat samassa talossa tai jos elävät erillään? Ilmeisesti enemmän, jos elävät erillään. Jos nuo kymmenen poikaa menee kukin eri taholle, niin he tarvitsevat kymmenen huonetta, kymmenen pöytää, kymmenen palvelijaa ja kaikkea samassa suhteessa monenkertaisesti. Ja mitenkä on orjajoukon laita? Eikö heidän, kustannusten välttämiseksi, anneta kaikkien syödä samassa pöydässä? Hajanaisuus johtaa säännöllisesti tuhlaavaisuuteen, yhdessäolo taas säästäväisyyteen. Sillä tavoin eletään nyt luostareissa ja sillä tavoin uskovaiset elivät ennen. Kuka siihen aikaan kuoli nälkään? Kuka ei tullut runsaasti ravituksi? Ja kumminkin ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen. Koettakaammepa toki asiaa! Mikä suuri siunaus siitä olisikaan seurauksena! Sillä jos siihen aikaan, jolloin uskovaisten lukumäärä oli niin vähäinen, jolloin koko maailma meitä vihamielisenä vastusti eikä lohdutusta missään näkynyt, meidän edeltäjämme kuitenkin rohkeasti esiintyivät, kuinka paljoa luottavaisempia saatammekaan olla nyt, kun uskovaisia Jumalan armosta on kaikkialla! Kukapa silloin vielä tahtoisi jäädä pakanaksi? Luullakseni ei kukaan. Me vetäisimme kaikki puoleemme ja saisimme suostumaan itseemme."
Lopuksi Krysostomus kehottaa toteuttamaan hänen esityksensä.
Tämä raitis, puhtaasti taloudellinen, kaikesta uskonnollisesta haaveilusta vapaa saarna on kaikissa suhteissa varsin merkillinen. Se osottaa meille selvästi, miltä alkukristillisyyden kommunismi näytti, osotti että sen tarkotuksena oli käyttäminen, eikä tuotanto. Krysostomus koettaa saada kuulijansa kommunismin puolelle laskemalla heille, kuinka paljon taloudellisempaa on pitää yhteistä taloutta kuin useita pienempiä. Mutta hän ei sanallakaan lausu, kuka tuottaa sen kaiken, mitä tämä kommunistinen taloudenhoito tarvitsee. Siinä suhteessa näet kaikki jäisikin sille kannalle, millä se oli.
Krysostomuksen ehdotusta ei milloinkaan toteutettu. Hänhän meille itse sanoo, kuinka paljon kirkon alkujansa kommunistinen luonne on muuttunut: "Ihmiset pelkäävät tätä tilaa enemmän kuin hyppäystä äärettömään mereen." Ja yhtä selvästi lausuivat kirkon muutkin opettajat mielipiteensä. Juuri heidän kiihkeät hyökkäyksensä rikkaita, kristittyjä rikkaita vastaan, osottavat parhaiten, ettei ainoastaan kommunismin harjottaminen, vaan sen henkikin, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tunne, oli nopeasti katoamassa.
Vielä kerran näyttäytyi tässä todeksi se seikka, että aineelliset olosuhteet ovat vahvemmat kuin aatteet, ja että edelliset hallitsevat näitä viimeksimainittuja. Kirkon oli ehdottomasti pakko sovittaa oppinsa niiden muuttuneiden olosuhteiden mukaiseksi, joihin se yhä levitessään oli joutunut. Kun ei voitu päästä eroon kommunistisesta perimäopista, koetettiin sen sijaan selittää sitä uudella tavalla ja käyttämällä runsaasti viisasteluja — joka olikin sen ajan filosofien maun mukaista — sovittaa se todellisuuden kanssa.