Kristinoppi luopuu nyt aikeestaan ratkaista köyhyyden problemi ja hävittää eroitus köyhän ja rikkaan väliltä. Ensimäiset kristityt väittivät, ettei yksikään rikas saattanut tulla taivaanvaltakuntaan s.o. päästä heidän yhteyteensä muulla ehdolla kuin että hän antoi köyhille kaikki mitä hänellä oli. Taivaanvaltakunta on ainoastaan köyhiä varten, ajateltiin silloin. Nyt selitettiin nämä puhtaasti aineelliset suhteet henkisiksi.
"Kirkko oli", niin selittää esim. Ratzinger "Kristillisen köyhäinhoidon historiassaan" tuota uutta teoriaa, "määrätty ainoastaan köyhiä varten, rikkaat olivat suljetut siitä pois. Mutta näiden omaisuudesta luopumisen ei tarvitse olla täydellinen kieltäytyminen siitä, siinä oli kylliksi, jos rikas luopuu kaikesta sen kohtuuttomasta nauttimisesta, kaikesta halustaan siihen, lyhyesti sanoen ahneudesta… Hänen täytyi erottaa sydämensä kaikesta maallisesta rikkaudesta". Saman mukavan selityksen hyväksyvät vielä tänä päivänä kaikki kristilliset kirkot, vieläpä nekin, jotka jyrkimmin pitävät kiinni kirjaimesta.
Näin kristinusko osasi päästä kommunistisesta alkuperästään. Mutta tässä laimennetussakin muodossa se vaikutti vielä kautta vuosisatojen, voimakkaasti ehkäisten alemman kansan kurjuutta, hätää lieventäen, vaikk'ei se tosin voinutkaan sitä poistaa. Ja siinäpä ehkä onkin sen edistyvän leviämisen tärkein vaikutin.
Kuta mahtavammaksi kristinusko tuli, sitä voimattomammaksi osottautui se aikansa yhteiskunnalliseen kysymykseen nähden. Ei siinä kyllin, että kristinoppi osottautui kykenemättömäksi poistamaan niitä luokkaerotuksia, joita se tapasi, — samassa määrin kuin sen valta ja rikkaus lisääntyivät, loi se itse uuden luokkavastakohdan. Kirkossa muodostui vallitseva luokka, "klerus", papisto, jonka vallan alle rahvas, "laici",[10] maallikkosääty, kuului.
Alkuansa vallitsi kristityissä seurakunnissa täydellinen itsehallinto.
Seurakunnan jäsenet valitsivat luottamusmiehet, piispat ja presbyterit,
omasta piiristään, ja näiden tuli tehdä tili toimestaan seurakunnalle.
Viroista ei ollut mitään etuisuuksia.
Mutta kun eri seurakunnat tulivat yhä suuremmiksi ja rikkaammiksi kasvoi johtajien työ niin paljon, ettei näitä virkoja enää voitu hoitaa yhteiskunnallisen ammatin ohella. Työtä täytyi sentähden jakaa, kristittyjen seurakuntien virat rupesivat vaatimaan miehensä yksinomaan itseänsä varten. Kirkon omaisuutta ei nyt enää voitu käyttää yksinomaan köyhien auttamiseksi; sillä siitä täytyi myöskin maksaa hallintokustannukset, kustannukset seurakunnan kokoushuoneustoista sekä seurakunnan virkamiesten ylläpidosta.
Suurin osa seurakuntien väestöstä oli kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ryysyläisköyhälistöä, ja sellaiset eivät milloinkaan ole kyenneet säilyttämään sitä valtaa, jonka kansanvaltainen hallitusmuoto on antanut heidän käsiinsä. Tätä voivat he tehdä yhtä vähän kirkonpiirissä kuin ennen tasavallassa. Kirkonpiirissä myivät ja menettivät he sen piispalleen, samoin kuin he ennen tasavallassa olivat sen menettäneet sesarilleen.
Piispan tuli hoitaa seurakuntansa omaisuutta ja määrätä, kuinka kirkon tuloja oli käytettävä. Hänellä oli täten ryysyläisköyhälistöä vastaan tavaton valta, ja se kasvoi sitä mukaa, mitä suurempia rikkauksia kirkko kokosi. Piispat tulivat valitsijoistaan yhä riippumattomammiksi, nämä yhä riippuvaisemmiksi heistä.
Käsi kädessä tämän kehityksen kanssa kulki yksityisten seurakuntien, jotka alkuansa olivat olleet aivan itsenäisiä, lähempi yhdistäminen yhdeksi suureksi yhteydeksi, yhteiskirkoksi. Sama katsantotapa, samat tarkotusperät, samat vainot saattoivat yksityiset seurakunnat jo aikaisin tekemisiin toistensa kanssa kirjeiden ja lähettiläiden kautta. Toisen vuosisadan loppupuolella oli monessa Kreikan ja Aasian paikassa tultu niin pitkälle, että muutamien maakuntien seurakunnat muodostivat lujia, yhteistä järjestystä noudattavia yhteisöjä, joiden korkeimpina määrääjinä olivat luottamusmiesten kongressit, piispojen kokoukset. Tämä luonnollisesti auttoi piispojen kohoamista seurakunnan jäseniä mahtavammiksi.
Vihdoin yhdistettiin valtakunnan kaikki kristityt seurakunnat yhdeksi ainoaksi yhteisöksi, ja neljännellä vuosisadalla pidetään jo ensimäiset koko valtakuntaa käsittävät kirkolliskokoukset (ensimäinen Nikeassa v. 325).