Näissä kokouksissa olivat taas ne piispat vallalla, jotka edustivat mahtavimpia ja rikkaimpia seurakuntia. Ja niin tuli vihdoin Rooman piispa länsimaisen kristikunnan pääksi.
Koko tämä kehitys ei tietystikään voinut tapahtua ilman ankaroita taisteluja. Siinä taisteltiin valtiovaltaa vastaan, joka ei tahtonut sallia uuden valtion syntymistä valtioon, siinä oli taisteluja erityisten järjestöjen välillä ja niiden keskuudessa, siinä taisteltiin vihdoin pappien ja kansan välistä taistelua, ja tavallisesti kansa veti lyhemmän korren. Jo kolmannella vuosisadalla oli kansalla kaikkialla jäljellä ainoastaan oikeus asettaa kirkon palvelijat virkoihinsa. Nämä olivat nyt järjestyneet suljetuksi yhdyskunnaksi, joka itse täydensi itsensä ja mielin määrin käytti kirkon varoja.
Tästä hetkestä alkaen oli kirkko se laitos Rooman valtakunnassa, joka eteenpäin pyrkivälle nerolle tarjosi parhaat kohoamisen mahdollisuudet. Valtiollista tietä ei enää voinut kohota arvoon, sitten kun valtiollinen elämä oli sammunut. Sotapalvelus oli melkein kokonaan jätetty palkattujen muukalaisten toimeksi. Taide ja tiede pysyivät töin tuskin hengissä. Ainoastaan kirkossa oli vielä tavattavana liikettä ja elämää, ja siinä helpoimmin saattoi kohota yhteiskunnalliseen valtaan. Miltei kaikki se työvoima ja nero, joka pakanamaailmassa vielä oli, kääntyi kristinuskoon ja rupesi kirkon palvelukseen. Kirkko oli taistellessaan valtiovaltaa vastaan osottautunut voittamattomaksi, nyt oli sen vuoro käyttää tätä tarkotuksiinsa.
Jo neljännen vuosisadan alussa eräs kavala kruununtavottelija, Konstantinus, huomasi, että se pääsisi voitolle, joka osaisi taivuttaa kristittyjen jumalan suosiolliseksi itselleen, s.o. se, joka joutuisi hyviin väleihin kristittyjen pappien kanssa. Hänen kauttansa kristinoppi tuli vallitsevaksi ja pian ainoaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa.
Nyt kirkon omaisuus lisääntyi vasta oikein nopeasti. Keisarit ja yksityiset koettivat kilvan lahjoilla ostaa tuon uuden vallan suosiota. Toiselta puolen näkivät keisarit itsellään olevan yhä enemmän syytä jättää kirkollisen virkavallan huolehdittavaksi useita valtion ja kunnan toimia, joita rappeutunut valtiovalta ei enää voinut kunnollisesti hoitaa, ja tähänkin tarvitsi kirkko taas uusia tuloja.
Seurakunnan jäsenien kirkolle antamat lahjat olivat ennen olleet aivan vapaa-ehtoisia. Sen jälkeen kun kirkko oli saanut valtiovallan suojaksensa, nousi kysymys säännöllisistä veronmaksuista. Kymmenykset pantiin käytäntöön. Aluksi niitä koottiin vain siveellisin keinoin, mutta lopuksi pakkokeinojenkin avulla.
Kirkko tuli nyt suunnattoman rikkaaksi, ja sen papisto täydellisesti riippumattomaksi maallikoista. Ei ihme silloin, että kirkko herkesi käyttämästä varallisuuttaan köyhien hyväksi! Papisto käytti sitä omaksi hyväkseen, ahneus ja ylellisyys pääsivät valtaan kirkossa, erittäinkin rikkaissa seurakunnissa, niinkuin Roomassa, Konstantinopolissa, Aleksandriassa y.m. Näin muuttui kirkko kommunistisesta laitoksesta tavattoman suureksi nylkemiskoneistoksi, jommoista ei maailma ennen ollut nähnyt. Jo viidennellä vuosisadalla huomaamme, että roomalaisessa kirkossa tulot jaettiin neljään osaan. Yksi osa tuli piispalle, yksi hänen papistolleen, yksi jumalanpalvelusta varten (kirkkojen rakentamiseksi ja ylläpidoksi y.m.), ja ainoastaan yksi osa annettiin köyhille. Nämä kaikki yhteensä eivät saaneet muuta kuin mitä piispa yksinään!
Ja kuitenkin on luultavaa, että tämän nelijaon tarkotuksena oli suojella köyhiä, niin että hekin jotain saisivat, ettei kaikki menisi herrojen sielunpaimenien maallisen hyvän ylläpitoon.
Kristinopin kommunistista sisällystä ei toki sittenkään voitu kokonaan hävittää, niin kauan kuin ne olosuhteet, joista se oli lähtenyt, edelleenkin olivat olemassa. Niin kauan kuin Rooman valtakunta oli olemassa, vieläpä kansainvaelluksenkin aikana, pidettiin kirkon omaisuutta ikäänkuin köyhien perintö-osana, eikä kukaan kirkon opettaja, ei myöskään mikään kirkolliskokous tahtonutkaan sitä kieltää. Perinnön hoitokustannukset olivat kyllä tulleet hiukan korkeiksi ja nielivät joskus koko tulonkin, mutta sellaistahan huomataan hyväntekeväisyysyrityksissä yleensä. Sen vuoksi ei toki kukaan olisi uskaltanut väittää, että hoitajat olisivat olleet omaisuuden omistajia.
Tämä viimeinen askel, jonka piti sotkea täydelleen tuntemattomaksi kirkon kommunistinen alkuperä, voitiin ottaa vasta sitten kun hyökkäävät germanit olivat asettaneet roomalaisen maailman ja samalla myöskin kirkon aivan uudelle yhteiskunnalliselle pohjalle.