IV. Kirkon omaisuus keski-ajalla.
Kristinusko ei kyennyt eikä voinut kyetä perustamaan uutta tuotantotapaa, toimittamaan yhteiskunnallista vallankumousta. Sentähden ei se myöskään kyennyt pelastamaan Rooman valtakuntaa perikadosta. Kun tämä kaikesta yhteiskunnallisesta rappiosta huolimatta voi pysyä pystyssä useita vuosisatoja, ei tästä tule kiittää kristinuskoa, vaan pakanallisia muukalaisia, germaneja. Nämä tulivat, niinkuin olemme nähneet, palkkasotureina ja koloneina vaipuvan yhteiskunnan tueksi.
Ajan pitkään eivät ahdistavat germanit kuitenkaan tyytyneet näihin osiin. He olivat oppineet tuntemaan Rooman heikkouden ja samalla ne nautinnot, jotka ainoastaan Rooman valtakunnassa olivat mahdollisia. Vihdoin germanilaisjoukot yllättivät valtakunnan ja ottivat sen haltuunsa. Uudet joukot tunkivat edelläolevat yhä kauemmaksi eteenpäin, kunnes vähitellen kaikki asettuivat alalleen, eri kansat ottivat kiinteät asuinpaikat ja uusia valtioita muodostui, uusi yhteiskunnallinen järjestys kehittyi.
Germanit olivat kansainvaelluksen aikana vielä alkuperäisen maanviljelyskommunismin kannalla. Eri heimot, maakunnat ja kunnat muodostivat yhteiskuntia, jotka yhteisesti omistivat maata, yhteismaan, "markin". Koti ja kontu oli kumminkin jo eri perheiden yksityisomaisuutta, ja peltomaa jaettiin heille kunkin erikoisesti käytettäväksi, mutta omistusoikeus siihen jäi vielä koko yhteisölle, ja niityt, metsät ja vedet sekä omistettiin että käytettiin yhteisesti.
Köyhyys, omaisuudettomuus joukkoilmauksena, lakkasi kansainvaelluksen aikana. Totta kyllä tapaamme useinkin keskiajalla joukkokurjuutta, mutta silloin olivat siihen syynä katovuodet, sodat tai kulkutaudit, eikä omaisuudettomuus. Ja se oli aina hetkellistä kurjuutta, eikä suinkaan elinaikaista. Missä oli tarvitsevaisia, siellä eivät nämä olleet turvattomia, se yhteisö, johon he kuuluivat, tarjosi heille suojaa ja apua.
Kirkon hyväntekeväisyys lakkasi olemasta tarpeellisena tekijänä yhteiskunnan säilymiselle. Itse kirkollinen järjestö pysyi pystyssä ajan myrskyissä, mutta ainoastaan sentähden, että se mukautui uusien olosuhteiden mukaan ja täydellisesti muutti luonteensa. Kirkko muuttui näet hyväntekeväisyyslaitoksesta valtiolliseksi laitokseksi. Valtiolliset tehtävät, jotka sillä oli täytettävänä, sekä sen rikkaus olivat päälähteinä sen valtaan keskiajalla. Rikkautensa osasi kirkko kansainvaelluksen aikana pelastaa vanhasta uuteen yhteiskuntaan. Miten paljon se sitä lieneekin kadottanut, osasi se uudestaan hankkia yhtä paljon ja vielä enemmänkin. Kirkko tuli kaikissa kristityissä germanilaisissa maissa suurimmaksi maanomistajaksi, kolmas osa maasta oli säännöllisesti sen hallussa, monin paikoin vielä enemmänkin.
Nämä kirkon rikkaudet lakkasivat nyt täydellisesti olemasta köyhien omaisuutta. Kaarlo Suuri (joka kruunattiin v. 800) tahtoi kyllä saada voimaan frankkien valtakunnassa muitten roomalaisten määräysten joukossa myöskin sitä, että kirkon tulot jaettaisiin neljään osaan. Mutta tämä hänen "uudistuksensa", niinkuin useimmat muutkin, jäivät paperille — tai pergamentille. Muutamia vuosia Kaarlen kuoleman jälkeen ilmestyivät n.k. "Isidoriset dekretalit", kokoelma julkeasti sepitettyjä ja väärennettyjä asiakirjoja, jotka näyttivät muka oikeiksi paavin vaatimukset ja tulivat lainopilliseksi pohjaksi sen valtiotaidolle. Kirkon omaisuudesta puhuttaessa koetetaan näissä dekretaleissa selittää, että köyhillä, joiden omaisuutta kirkon omaisuus on, hyvin yksinkertaisesti tarkotetaan niitä hengellisiä, jotka ovat tehneet lupauksen olla köyhiä. Tämä teoria pantiin yleisesti käytäntöön, kirkon omaisuus katsottiin papistolle kuuluvaksi, ja 12:nnella vuosisadalla vedettiin asiasta se lopullinen johtopäätös, että koko kirkon omaisuus kuului paaville, jolla oli valta mielinmäärin sitä käyttää.
Näillä muutoksilla kirkon omaisuuden luonteeseen oli tärkeä seuraus. Ne edistivät selibatin aikaansaamista, pappien naimattomuutta. Erityisistä syistä ovat eri suunnat kirkossa kaikkina aikoina toivoneet, että sen palvelijat olisivat naimattomia, mutta nämä tarkotukset eivät onnistuneet saamaan yleistä tunnustusta. Ne menestyivät vasta sitten kun niihin liittyi aineellinen etu, huolenpito kirkon omaisuudesta. Niinkauan kuin tämä oli seurakuntien omaisuutta, jota piispat saivat ainoastaan hoitaa, ei pappien perheellisyys ollut sille vaarallinen. Toisiksi muuttuivat olosuhteet, kun kirkon omaisuutta ruvettiin katsoman papeille kuuluvaksi. Nyt koki jokainen hengellinen, jolla oli lapsia, taata näille mahdollisimman paljon kirkon omaisuutta. Kuulkaammepa esim. kuinka liikuttavasti paavi Benediktus VIII valittaa Tessinin kirkolliskokouksessa (1014-24) asiasta: "Suuria aloja maata, suuria tiloja, kaikkia, mihin vaan kätensä saavat, koettavat hävyttömät isät (naineet hengelliset) saada hävyttömille pojilleen kirkolta, sillä mitään muuta ei heillä ole". Järjestelmää, joka teki mahdolliseksi tuhlata kirkon omaisuutta papiston lapsille, voitiin vasta silloin tehokkaasti vastustaa, kun paavin yksinvalta kirkossa oli ehtinyt saada lujan perustuksen. Paavinvallan ensimäisiä tehtäviä olikin taistelu pappien naimisoikeutta vastaan. Leo IX (1048-54) pani sen alulle, ja tarmokas Grecorius VII (1073-85) saattoi ratkaisevasti voimaan naimiskiellon, vaikka Alppien pohjoispuolella kesti vielä kauan, ennenkuin se tuli yleisesti tunnustetuksi. Niin myöhään kuin 1220 tapaamme vielä naineita hengellisiä Lüttichin kaupungissa (nykyisessä Belgiassa), vieläpä v. 1230 Zürichissä. Ruotsissa saatiin pappien selibati aikaan vasta Skeningen kirkolliskokouksessa v. 1248.
Uskonpuhdistuksen aikana maallistutettiin kirkon omaisuus, se joutui hengellisistä käsistä maallisiin. Ruhtinaat kaappasivat omaisuuden itselleen, ja papisto muutettiin valtion virkailijoiksi, jotka elivät palkastaan. Tällöin katosi tietysti kaikki harrastus pitää pappien selibatia voimassa. Vaikka protestanttisella papilla olisi kuinka monta lasta tahansa, ei hän kuitenkaan voi saada käsiinsä kirkon omaisuutta sitä heille antaakseen.
Mutta palatkaamme takaisin keskiaikaan. Joskin kirkon rikkaudet olivat lakanneet olemasta köyhien omaisuutta, niin tällä ei ole sanottu, ettei kirkollisten laitosten puolelta olisi keskiajalla mitään tehty köyhien hyväksi, mikäli köyhiä siihen aikaan yleensä oli olemassa. Joskaan — ehkä muutamia kaupunkeja lukuunottamatta — ei ollut mitään meidän kaltaista köyhälistöä keski-ajan ensimäisinä vuosisatoina, oli kumminkin ajoittain paljonkin tarvitsevaisia. Katovuosina oli nälkäisiä ruokittavina, kulkutautien raivotessa sairaita hoidettavina, leskiä ja isättömiä turvattomina ja sota-aikoina pakolaisia, jotka olivat karkotetut maaltaan.