Tällaisten tarvitsevaisten tukeminen katsottiin keski-ajalla olevan jokaisen toimeentulevan miehen velvollisuus, ennen kaikkea jokaisen maanomistajan, ja suurimman maanomistajan, kirkonkin, velvollisuus. Ja tämän velvollisuuden kirkko täyttikin, ei sentähden, että se olisi jokin erikoinen hyväntekeväisyyslaitos, vaan senvuoksi että se kuului omaisuuden omistajiin. Perustuksena tälle velvollisuudelle ei ollut mikään erityisesti kristillinen katsantotapa, vaan yleinen, jos niin tahtoo, pakanallinen periaate, joka on yhteinen kaikille kansoille, niiden ollessa alemmalla sivistysasteella, vieraanvaraisuus.
Ilo siitä, että saa jakaa osaansa, on jotain sellaista, jonka huomaa kaikissa kansoissa, joilla alkuperäinen kommunismi tai ainakin sen jäännökset ovat vallitsevia. Vieras on tällöin niin harvinainen ilmiö, että on ihan mahdotonta käyttäytyä välinpitämättömästi häntä kohtaan. Aina sukuperänsä ja esiintymisensä mukaan häntä joko vastustetaan vihamiehenä tai kunnioitetaan kuin mitäkin lempivierasta, häntä pidetään perheen jäsenenä. Joko halaistaan hänen kallonsa tai annetaan hänen käytettäväksensä koti ja kontu, keittiö ja kellari, joskus aviovuodekin.
Taipumus jakaa siitä, mitä oma talous tuottaa yli perheen tarpeiden, säilyy niin kauan kuin n.k. luonnontalous on voimassa, s.o. niin kauan kuin ei valmisteta mitään markkinoille eikä ostajille, vaan omaksi käytettäväksi. Tämä tuotantotapa vallitsi keski-ajalla, erittäinkin maanviljelyksessä, ja tämä tuotantotapa oli silloin aivan ratkaiseva yhteiskunnalliselle elämälle.
Mitä enempi tuotanto kehittyi, sitä suuremmaksi tuli samalla se yli-jäämä, minkä jokainen talo jätti. Äärettömiä tällaisia ylijäämiä kertyi varsinkin isoille tilanomistajille, kuninkaille, korkeammalle aatelille, piispoille ja luostareille. Nämä eivät voineet myydä sitä, mikä heille oli liikaa, he saattoivat päästä siitä ainoastaan käyttämällä sitä — ruokintaan. He pitivät sillä lukuisasti sotaväkeä, käsityöläisiä ja taideniekkoja sekä harjottivat tavatonta vierasvaraisuutta. Olisi ollut siihen aikaan peräti sopimatonta, jos varakas henkilö olisi kieltänyt rauhalliselta matkustajalta ruokaa, juomaa ja huonetta, niin pian kuin tämä näitä pyysi.
Joskin piispat ja luostarit antoivat ruokaa nälkäisille, vaatettivat alastomia ja suojasivat kodittomia, eivät he kuitenkaan tehneet mitään muuta kuin mitä kaikki muutkin omaisuuden omistajat keski-ajalla tekivät. Ero oli korkeintaan siinä, että he rikkaimpina saattoivat tehdä tässä suhteessa enempi kuin nämä toiset.
Vierasvaraisuuden totutut tavat häviävät nopeasti samalla kun tavarantuotanto alkaa, s.o. kun tuotteita aletaan myydä. Yksityiset taloudet ovat nyt tilaisuudessa vaihtamaan ylijäämänsä rahaan, tähän mahtavaan vallan hankkijaan, jota ei milloinkaan voi olla liiaksi, joka ei pilaannu ja jota saattaa koota kasaan. Sen sijaan, että iloittiin annettaessa siitä, mikä oli ylitse, saatiin nyt aarteita kokoomalla, ahneudella, kuolettaa anteliaisuus.
Mitä enemmän tuo n.k. rahatalous tunkee tieltään luonnontalouden, sitä enemmän varakkaat luokat rajottavat vierasvaraisuuttaan ja anteliaisuuttaan. Italiasta ja Etelä-Ranskasta rahatalous leviää aina 13:nnesta vuosisadasta alkaen nopeasti yli Euroopan. Mutta samassa määrässä kuin anteliaisuus hävisi, kasvoi köyhien luku. Tavarantuotanto loi köyhälistön, joka nopeasti kasvoi ja monin paikoin saavutti suuren lukuisuuden.
Sen paras tuki ja apu oli luostarien anteliaisuudessa.
Suuret yhdyskunnat näyttivät aina olevan enemmän hitaita kehityksessään ja niiden on vaikeampi kuin yksityisen yksilön mukautua muuttuneiden olosuhteiden mukaan. Varmasti oli näin luostarien laita. Ne kauimmin sallivat alustalaisensa maksaa luonnossa, kun taasen ylt'ympäri luonnossasuoritus muutettiin veroksi, joka tuli suorittaa rahassa. Ne sentähden vähemmän kuin toiset tilanomistajat ryöstivät talonpojilta heidän maatilkkunsa tai korottivat heidän ulostekojaan, ja ne säilyttivät kauemmin kuin muut entisen vierasvaraisuuden ja anteliaisuuden.
Mutta eivät luostaritkaan saattaneet täydellisesti sulkeutua uuden ajan vaikutuksilta. Myöskin niiden asukkaat saivat kullanhimon, heidän almunsa tarvitsevaisille supistuivat yhä enemmän "kerjäläissopaksi". Ja milloin he pitivätkin kätensä enemmän auki, näyttäytyi tämä aivan riittämättömäksi vastaamaan niitä kasvavia vaatimuksia, joita joukkoköyhyys asetti.