Monet herraskartanot vetivät erikoisesti puoleensa ympäristön väestöä. Niin oli etenkin kuninkaallisten kartanoiden ja piispanistuimien laita. Niihin kokoontui sotaväkeä, aseenkantajia, virkamiehiä ja toisinaan virtasi niihin suuria joukkoja muutakin väkeä juhlimaan ja huvittelemaan, käräjille ja kaikellaisiin muihin tilaisuuksiin. Niihin kertyi erittäinkin kaikki se rikkaus, mitä maa saattoi tuottaa. Niistä tuli luonnollisesti ensimäisiä kauppiaiden kokoontumispaikkoja. Saksassa nämä olivat alussa enimmäkseen ulkomaalaisia[11], italialaisia ja juutalaisia. Siellä saivat kauppiaat helpoimmin tavaroilleen menekin, ja myöskin käsityöläiset saattoivat siellä parhaiten vaihtaa tuotteitaan.
Ne kylät, jotka syntyivät sellaisten herraskartanoiden lähelle, tulivat markkinapaikoiksi. Ne kasvoivat sekä väestöön että rikkauksiin nähden ja tulivat täten etukädessä tilaisuuteen hankkimaan itselleen linnoituksia, ja ensiksi siihen pakotettuakin, ne kun eninten houkuttelivat ryöstöhalua puoleensa. Senkautta, että kylä linnotettiin, tuli siitä kaupunki.
Jos suuri väenpaljous ja rikkaus olivat johtaneet siihen, että kylä linnotettiin, niin olivat vuorostaan linnotus ja se turvallisuus, jonka sellainen antoi silloisina levottomina aikoina, vuorostaan syynä siihen, että kaupungin väestö ja rikkaus kasvoivat entistään suuremmiksi.
Tällä tavalla Saksa kahdeksannesta vuosisadasta alkaen vähitellen peittyi kaupunkien muodostamalla verkolla. Ja sama oli ennen tai myöhemmin kaikkien maiden laita länsieuropalaisessa kristikunnassa.
Ainoastaan harvat kaupungeista olivat alusta alkaen vapaita. Useimmat olivat kehittyneet kylistä, joiden asukkaat kuuluivat yhden tai useamman suurtilallisen alle. Mutta mitä suuremmiksi kaupunkien rikkaus ja väkiluku kasvoi, sitä vähemmän ne tarvitsivat suurtilallisen suojaa, sitä enempi tulivat hoviherralle maksettavat verot liikanaiseksi taakaksi, ja sitä suuremmaksi kävi kaupunkilaisväestön voima, jonka nojalla voivat siitä vapautua. Kaikkialla kääntyivät kaupunkien porvarit yhä jyrkemmin herrojaan vastaan, kunnes heidän vihdoin onnistuikin kaikkialla kokonaan vapautua.
On itsestään selvää, että tämä kehitys ei jäänyt vaikuttamatta käsityöläisiin. Hehän olivat kaupunkilaisväestön sangen oleellisena osana, ottivat innokkaasti osaa taisteluihin herroja vastaan ja saivatkin osuutensa kaupunkien edistyksestä.
Kaupunki ei ollut käsityöläisille pelkkä markkinapaikka, vaan oli myöskin heille suojana. Paitsi herrashovin käsityöläisiä, asettui kaupunkiin pian paljon muitakin. Sinne tuli maaorjia tai alustalaisia, jotka olivat paenneet herraskartanoista, ja vapaita, jotka jo olivat harjottaneet käsityötä tai nyt vasta rupesivat siihen. Silloin ei vielä ollut käsityöläisiä liiaksi, päinvastoin saattoi kaupunki olla iloinen nähdessään väkilukunsa kasvavan ja sen kautta hyvinvointinsa ja valtansa lisääntyvän. Kaupunki suojeli karanneita maaorjia; jos näiden onnistui pysytellä kaupungissa vuoden ajan, ilman että heitä vaadittiin takaisin, niin olivat he vapaita. Itse käsityöläisetkään eivät katsoneet vastatulleita ammattiveljiä kilpailijoikseen, vaan taistelutovereikseen, ja toivottivat ilolla nämä tervetulleiksi. Vapaittenkin käsityöläisten lukumäärä lisääntyi alinomaa. Vapaat ja epävapaat kaupunkilaiskäsityöläiset pitivät yhtä, ammatin arvo ja mahti lisääntyi, ja epävapaatkin tulivat yhä itsenäisemmiksi. Sen sijaan, että he olivat suorittaneet veronsa päivätöillä tai luonnossa, maksoivat he ne nyt rahassa. He saivat markkinavapauden, s.o. oikeuden vapaasti ja kenenkään estämättä ostaa ja myydä. Vihdoin tuli se periaate vallitsevaksi, että jokainen, joka asui kaupungissa, jo senkautta oli personallisesti vapaa mies.
Toinen käsityö toisensa jälkeen taukosi herrashoveissa ja harjotettiin niitä sen sijaan yksinomaan kaupungeissa. Hoviherrojen täytyi nyt ostaa tarpeensa tavaroina kaupungeista, sen sijaan että ennen olivat teettäneet ne kotona.
Ja epävapaiden ihmisten toimittama käsityö lakkasi kokonaan. Tämän kehitysjakson lopulla tapaamme käsityöläisissä pelkkiä vapaita miehiä, ja itse käsityön kukoistavana ja arvossa pidettynä.
Se aika, jonka kuluessa tämä kehitys suoritettiin loppuun, on erilainen kussakin käsityössä ja kullakin eri seuduilla. Yleensä se alkaa Keski-Europassa 11:nnellä ja loppuu 14:nnellä vuosisadalla.