III. Ammattikuntalaitos.
Taistelu hoviherroja vastaan ei ollut ainoa, mikä ylöspäin pyrkivällä käsityöläisluokalla oli kestettävänä. Yhtä tärkeäksi tuli sen taistelu kaupunkien ylimyssukuja vastaan.
Olemme nähneet, että kaupungit eivät alkuaan olleet muuta kuin kyliä, joiden ympärille oli rakennettu muurit. Kyläkunnan omistus- ja oikeusjärjestys tuli myöskin kaupunkia koskevaksi. Kaupungin maa oli samoin kuin kyläkunnankin kahtalaista: jaettua ja jakamatonta maata (niittyä, metsää, vettä). Kaikilla kylän pysyväisillä asukkailla oli osaa yhteismaahan, he muodostivat yhteensä yhteisön, joka itse hallitsi itseään, eli omien lakiensa mukaan. Siellä missä yhteismaalla, markilla, muodostui herrastiloja, saivat niiden omistajat monenlaisia etuoikeuksia, hänestä tuli pysyväinen yhteismaan päämies ja yhteinen päätös tarvitsi hänen vahvistuksensa. Se oli niin sanoakseen perustuslaillista hallitusmuotoa.
Alkujaan pidettiin kutakin uutta tulokasta tervetulleena osallisena yhteismaahan. Maatahan oli liiaksikin, mutta sitä viljelevää väkeä vähän. Nämä olosuhteet muuttuivat ensinnä kaupungeissa, joiden väkiluku nopeasti kasvoi. Täällä näet oli pian liikamaa lopussa, ja vannat perheet alkoivat pelätä vahingoittavansa itseään, jos he antaisivat vastatulleenkin päästä osalliseksi kaupungin yhteismaahan. Entinen kyläkunta, muuttui nyt suljetuksi seuraksi, joka ainoastaan poikkeustapauksissa otti uusia jäseniä, ellei sille ollut siitä erikoista etua.
Vanhojen perheiden oheen syntyi nyt kaupunkikunnassa uusi asukaskerros, jonka muodostivat myöhemmin tulleet. Sillä ei ollut mitään tai vain hyvin pieni osuus kaupungin yhteismaahan, ja jolleivät kuuluneet yhteisöön, ei heillä ollut mitään sanottavaa sen hallintoon. Mutta yhteisön hallinto oli kaupungin hallinto. Uusilla porvareilla ei siis ollut valtiollisia oikeuksia kaupungissaan. Vanhat muodostivat ylimystön.
Mutta vastatulleet varttuivat lukumääräänsä ja rikkauteensa nähden. Heihin kuuluivat sangen monet kauppiaat ja useimmat käsityöläiset. He alkoivat tuntea itsensä voimakkaiksi ja rupesivat vaatimaan osaa kaupungin hallintoon. Kaikkialla ryhtyivät he 1200- ja 1300-luvulla taisteluun vanhojen sukujen valtaa vastaan, ja miltei kaikkialla he saavuttavatkin tarkotuksensa.
Kaupungin yhteismaata ei kumminkaan otettu pois vanhoilta suvuilta. Siellä, missä sellaista vielä oli jäljellä eikä se ollut jo ehtinyt muuttua yksityisomaisuudeksi, pitivät vanhat perheet sen hallussaan ja muodostivat silloin suljetun yhdyskunnan kaupunkikunnassa. Mutta kaupunkikunta lakkasi olemasta entisenlainen markki-yhteiskunta. Kaupunkien valtiolliseksi perustaksi tuli, erittäinkin Saksassa ja sieltä vaikutuksia saaneissa maissa, ammattikuntahallitusmuoto.
Suuremmat ihmisjoukot eivät voi ajan pitkään kestää taisteluja järjestäytymättä. Tämä koski käsityöläisiäkin, ja esikuva oli heille kyläkuntayhteisössä. Rikkaissa herrashoveissa, missä monta työmiestä oli ollut työtä tekemässä, oli jo ruvettu järjestämään eri ammateissa työskentelevät ryhmittäin kukin oman mestarinsa alaiseksi. Tällaiset yhdistämiset eivät kyllä tarkottaneet taistelua, vaan tuotannon ja johdon edistämistä, mutta se ei estänyt sitä, että ne maaorjien taisteluissa herrojaan vastaan saivat palvella sotaisia tarkotuksia, ja ne pysyivät olemassa vielä silloinkin, kun käsityöläiset olivat saaneet vapautensa. Myöskin vapaat käsityöläiset kaupungissa muodostivat yhteiskuntia omaksi turvakseen. Kun maaorjuus kaupungeissa taukosi, yhtyivät molemmat lajit yhdeksi. Sen jälkeen oli ainoastaan vapaita yhdistyksiä tai ammattikuntia.
Useimmissa kaupungeissa muodostui vapaita ammattikuntia jo 1100- ja 1200-luvulla. Toisissa vasta myöhemmin, eikä kehitys suinkaan ollut tapahtunut kaikissa ammateissa yhtä nopeasti. Rikkaimmat ja ne, joissa oli suurin määrä ammatinharjottajia, ehtivät ensiksi. Kauppiaiden rinnalla olivat kankurit ja räätälit vanhimpia ammattikuntia. Heidän jälkeensä tulivat suutarit, leipurit, teurastajat j.n.e. Tapahtui myöskin, että jotkut ammatit olivat liiaksi heikkoja voidakseen yksin muodostaa erityisen ammattikunnan. Jos he tahtoivat nauttia jonkun järjestön suojaa, täytyi heidän silloin liittyä jonkin muun ammatin ammattikuntaan. Niinpä kuuluivat esim. Reutlingenin kylvettäjät teurastajien ammattikuntaan, Esslingenin sitävastoin turkkurien ammattikuntaan. Johonkin ammattikuntaan liittyi jokainen kaupungin asukas, jos vaan suinkin saattoi sellaiseen päästä. Vieläpä prostitueeratutkin muodostivat esim. Frankfurtista, Genevessä ja Parisissa oman ammattikuntansa ja harjottivat "vaakasuoraa ammattiaan" pitäen pyhää Magdaleenaa suojeluspyhimyksenään.
Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin onnellisessa asemassa, että he olisivat päässeet johonkin ammattikuntaan. Oli aina olemassa koko joukko elinkeinoja, jotka joko elättivät miehensä huonosti tai olivat niin halveksittuja, että oli mahdotonta muodostaa omaa ammattikuntaa ja mahdotonta päästä jäseniksi mihinkään muihin. Näitä raukkoja katselivat ammattikuntiin kuuluvat käsityöläiset yhtä ylenkatseellisesti kuin ylimykset heitä, eikä koskaan johtunut heidän mieleensäkään, että he olisivat puolustaneet näiden väestön alempien kerrostenkin etuja.