Mutta myöskin miehisiä oppilaita ruvettiin valikoimaan. Toiselta kansankerrokselta toisensa jälkeen otettiin oikeus panna poikansa käsityöoppiin. Vihdoin ruvettiin katsomaan oppipoikien sukuperääkin. Mestari sai ottaa ainoastaan sellaisia oppipoikia, jotka voivat osottaa itsellään olevan määrätyn luvun esi-isiä, jotka olivat aviollista, vapaata ja kunniallista syntyä. Niin, monessa kaupungissa vaadittiin esim. todistus siitäkin, että poika oli avioliitossa siinnyt; selvää on että tämä vaatimus teki mahdolliseksi vastenmielisien henkilöiden mitä suurimman häväisemisen.
Vaatimus, että tulisi näyttää oikea alkuperä kautta useampien sukupolvien, sulki ulkopuolelle heti suuren osan köyhälistöä. Se, että tarvitsi olla syntynyt vapaista vanhemmista, teki kaikille maa-orjien jälkeläisille mahdottomaksi päästä johonkin ammattikuntaan. Ja "kunniattomina" pidettiin etupäässä niitä ammatteja, joista kaupunkeihin muuttaneet talonpojat helpoimmin saivat elantonsa, samoinkuin useita ammatteja, joita maaseudulla harjotettiin liittymään ammattikuntiin, sekä vihdoin niitä elinkeinoja, joita harjottivat luokastaan vaipuneet ainekset kaupunkilaisväestöä. Maurer lukee sellaisiksi "kunniattomiksi" ammateiksi ne, joihin kuuluvat paimenet, myllärit, liinakankurit — liinankudonta oli suurimmaksi osaksi maalaista kotiteollisuutta, mutta 1400-luvulla muuttivat kankurit kaupunkeihin suurin joukoin — sitte oikeuden- ja kaupunginpalvelijat, haudankaivajat, yövartijat, kerjäläisvoudit, kadunlakasijat, kanavienpuhdistajat, nylkyrit ja pyövelit sekä tullimiehet, torvensoittajat, rumpalit, joskus myöskin parturit ja kylvettäjät.
Vanhin asiakirja, joka estää sellaisten ainesten pääsyn ammatteihin, lienee Bremenin suutarien vuodelta 1300. Siinä kielletään kankurien ja kantajien poikien opettaminen sanotun ammatin harjottamiseen.
Oppi-aikaa pisennettiin niin paljon kuin mahdollista.
Alkuaan ei ollut mitään määräyksiä siitä, yleensä ei mitään oppipakkoa. Vanhimmat meille säilyneet säädökset asiasta ovat Zürichistä vuodelta 1304. Mutta vasta 1400-luvulla tuli oppipakko yleiseksi.
Oppi-aika vaihteli eri ammateissa. Kölnissä oli se 1300-luvulla räätäleillä vuosi, kultasepillä samaan aikaan kahdeksan. Kolme vuotta oli tavallinen. Englannissa oli oppiaika sangen pitkä, 12 vuotta; lopulta tuli siellä seitsemän vuotta säännöksi. Mutta sen sijaan ei siellä voitu oppipoikaa oppiajan kuluttua laillisesti estää mestariksi pääsemästä. Tämä lienee muuten ollut pääsyynä siihen, ettei Englannissa ollut sällijärjestöjä saksalaiseen malliin.
Saksassa, missä oppi-aika ei ollut niin pitkä, oli sen sijaan säädetty olevaksi sälliaika ennen mestaruutta ja sitä pidennettiin niin paljon kuin mahdollista, erittäinkin matkavuosilla.
Yleisenä tapana mainitaan sällien matkustusta jo 1300-luvulla, mutta mitään matkustuspakkoa ei ollut, päinvastoin annetuin matkustuskielto. Ensimäisen kerran mainitaan matkustuspakosta v. 1477, kun Lübeckin kankurit vaativat, että mestarin pojan täytyi matkustaa vuoden ja vuorokauden, ennenkuin voi päästä mestariksi. Matkustuspakko tulee 1500-luvulla yhä yleisemmäksi Saksassa; Englannissa ei sitä ole milloinkaan ollut. Määrätty matkustamisaika vaihteli yhden ja kuuden vuoden välillä, tavallisesti se oli kumminkin kolme tai neljä vuotta.
Estääkseen liiallista antautumista käsityöalalle, koetettiin rajottaa sitä oppipoika- ja sällimäärää, joka mestareilla sai olla. Sillä saavutettiin muuten samalla toinenkin tarkotusperä, samalla kertaa estettiin näet rikkaita mestareja pääsemästä puhtaiksi kapitalisteiksi ja ruhjomasta pikkumestaria ylivoimaisella kilpailulla.
Niinpä esim. Konstanz'issa v. 1386 pormestari ja räätälien ammattikuntamestarit antoivat määräyksen, missä he valittavat, että "muutamilla mestareilla on palveluksessaan paljon väkeä toisten vahingoksi ja turmioksi. Sentähden kielletään jokaista pitämästä enempää kuin viisi sälliä ja kaksi oppipoikaa". 15:nnellä vuosisadalla ovat tällaiset rajotukset yleisiä.