Nyt ei jokainen sälli enää voinut päästä itsenäiseksi. Käsityöläinen hankki nyt omat tarve-aineet omaan työpajaansa, hänellä täytyi olla talo ja varasto. Vaadittiin jo monessakin ammatissa melkoinen omaisuus voidakseen harjottaa käsityötä tarpeeksi laajassa mitassa. Yhä enempi kasvoi silloin niiden luku, joiden täytyi pysyä koko elinaikansa sälleinä.
Kaikesta huolimatta lisääntyi kumminkin niiden sällien luku, joista tuli mestaria, nopeammin kuin oli vanhojen mestarien edunmukaista. Silloinpa otettiin lainlaadinta avuksi sen päämäärän saavuttamiseksi, johonka taloudellinen kehityskin kulki, ja sen kautta tuli mestariksi pääsemiselle yhä vaikeampia ehtoja. Mitään sellaisia ei ollut vielä 1200-luvulla, useimmat ovat peräisin 1400-luvulta.
Ennenkuin sällistä tuli mestari, täytyi hänen hankkia porvarioikeudet kaupungissa, ja vielä sittenkin sai hän odottaa vuosikausia mestarikirjaansa. Ulmin kankurisääntö vuodelta 1403 säätää esim. vähintäin viiden vuoden vanhat porvarioikeudet ehdoksi mestariksi pääsemiselle.
Edelleen piti vielä antaa "mestarinäytekin". Luonnollisesti arvostelivat sen onnistumisen ammattikunnan mestarit, tulevat kilpailijat.
Tulevan mestarin sukuperän tutkiminen oli, jos mahdollista, vieläkin tarkempaa kuin oppipojan. Ja vihdoin täytyi mestariksi päästessä suorittaa korkea määräraha ja toimittaa kallis juhla tuleville ammattikuntaveljille.
Ei ollut sällille niinkään helppoa täyttää kaikkia näitä ehtoja. Romantilliset intoilijat tahtovat meille uskotella, että tämä kaikki tapahtui ainoastaan ostajien hyödyn vuoksi, taatakseen heille lujan ja hyvän työn. Miten vähän tämä oli todellisena syynä kaikkiin näihin rajotuksiin, sen sanovat suoraan asianomaiset itse. Verankutojien ammattikunta Iglaussa esim. pyytää v. 1510 oppi-ajan pidennystä, "ettei niin helposti pääsisi käsityöammattiin". Mutta selvemmin näkyy tosisyy siinä, että mestarien pojille ja usein myöskin niille, jotka naivat mestarien tyttäriä tai leskiä, ehdot suuresti alennettiin tai muutettiin muodollisuuksiksi, missä niitä ei kokonaan poistettu. Näihin nähden taukosi merkillisesti tarkka huolenpito "ammattikunnan kunniasta". Eikä tämä tapahtunut ammattikuntalaitoksen "rappeutuessa", kuten ollaan halukkaita uskottelemaan. Jo 1300-luvulla pidätettiin Frankfurtissa teurastaja-ammatti ja Bremenissä suutarinammatti mestarien pojille ja tyttärille, vieläpä 1400-luvulla koetettiin sulkea ammattikuntaa, rajottaa ennakolta mestarien lukua. Hamburgissa v. 1468 kalastaja-ammattikunta anoo saada pienentää lukumääräänsä 50:stä 40:een, ja seuraavana vuonna määrätään siellä kultaseppien luku 12:ksi. Myöskin perinnöllistä mestariutta tapaamme jo tällöin.
Näillä rajotuksilla oli ennen kaikkea kaksi tärkeätä seurausta. Toiselta puolen ne lisäsivät maalaisväestön enenevää köyhälistöön vajoamista ja edistivät varsinaisen kaupunkilaisköyhälistön syntymistä, joka oli ulkopuolella kaikkia ammattikuntajärjestöjä. Toiselta puolen ne johtivat itse ammattikunnan piirissä mestarien ja sällien väliseen etujen vastakkaisuuteen. Mestarien luku sälleihin nähden pieneni yhä enempi, samalla yhä ankarammin vainottiin niitä, jotka kokivat ammattikuntalaitoksen syrjäyttäen päästä itsenäisiksi — heitä nimitettiin "nurkkamestareiksi", "hutiluksiksi" y.m. Pian kiellettiin myöskin käsityön harjottaminen kaupungin ulkopuolella, esikaupungeissa ja määrätyn piirin sisäpuolella kaupungin ympäristössä, tavallisesti n.k. "pannapeninkuorman" laajuudelta. Tämä johti kiivaihin taisteluihin ammattikuntiin kuuluvien kaupunkimestarien ja niihin kuulumattomien etukaupunkien ja kylien käsityöläisten välillä, taisteluihin, jotka vaikuttivat myöskin talonpoikassodan kulkuun.
Maaväestön lukuisasti virratessa kaupunkeihin ja niiden lukumäärän yhä kasvaessa, jotka antautuivat sälleiksi, tuli sälleille yhä vaikeammaksi päästä mestariksi ammattikunnassaan tai itsenäiseen asemaan ammattikunnan ulkopuolella. Yhä suuremmaksi kävi niiden joukko, joiden oli pakko olla koko elinaikansa käsityöläissälleinä. Sen sijaan, että sällinä olo ennen oli ollut ainoastaan väliaste oppiajan ja mestaruuden välillä, alkoi se tulla erityiseksi yhteiskunnalliseksi asemaksi, jolle lukuisat käsityöläiset jäivät ainaiseksi. Sälli tunsi itsensä pian paljon vähemmän tulevaksi mestariksi kuin sellaiseksi, jonka työtä mestari käytti siitä hyötyäkseen. Hänen etunsa joutuivat yhä selvemmin ristiriitaan mestarin etujen kanssa.
III. Taistelut sällien ja mestarien välillä.
Vastakohdat mestarien ja sällien välillä tulivat keskiajan lopulla yhä räikeämmiksi. Niinkauan kuin mestari itse oli päätyöntekijänä, joka ainoastaan aika ajoin piti luonaan apulaista, ei hänellä ollut mitään syytä ylenmäärin pidentää työaikaa — siitähän hän itse olisi kärsinyt eniten. Sälli söi samasta astiasta kuin mestarikin, ei kannattanut laittaa hänelle ruokaa erittäin. Jos mestarilla olo oli hyvä, oli sällilläkin, molempien edut olivat suuressa määrin samat. Sen ohella rahapalkka näytteli tavaratuotannon alussa aivan vähäpätöistä osaa. Sälli ja mestari jakoivat usein työvoiton keskenään.