Sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi kyllä syntyä persoonallisia riitoja, mutta mitään luokkavastakohdasta johtuvia riitoja, tuskin tuli sellaisten olosuhteiden vallitessa kysymykseen.
Kaikki tämä muuttui niin pian kuin yhdessä liikkeessä palvelevien sällien määrä kasvoi. Valvoa neljän tai viiden työtä ei ollut yhtä yksinkertaista kuin pitää silmällä yhtä ainoata. Sen sijaan että mestari ennen oli ollut johtavana työntekijänä, tuli hänestä yhä enempi uhittaja, joka koki puristaa mahdollisimman paljon työtä sälleistä. Hänen oma työtaakkansa kävi kevyemmäksi samassa määrässä kuin näiden tuli raskaammaksi. Jos työssä oli sangen paljon sällejä, niin riitti näiden työ yksin sekä heidän ylläpitoonsa että antamaan vielä mestarille sievosen tulon. Toisinaan kävi mestarillekin liian työlääksi valvomistyö, ja hän pääsikin siitä vapaaksi panemalla käytäntöön kappalepalkan, joka 1300-luvun lopulta alkaen tulee yhä yleisemmäksi, erittäinkin kutoma-ammatissa. Jo 1400-luvulla tapaamme joskus kieltoja, ettei mestari saanut tehdä työtä.
Mitä enemmän mestari koki saada voittoa sällien työstä, sitä enemmän hän pyki pidentämään heidän työaikaansa. Työpäivän pituus näyttää tosin kyllä saneen olla entisellään, mutta sitä enemmän ruvettiin vaatimaan vapaamaanantain poistamista ja työntekoa lukuisina juhlapäivinä, vieläpä sunnuntaisinkin.
Saksin herttua Henrik antoi v. 1522 ankaran määräyksen, missä hän kielsi työn juhlapäivinä, mutta ilmotti sen sijaan, ettei sällillä ollut oikeutta pitää vapaamaanantaita. Kun Weselin räätälinsällit tekivät lakon v. 1503, selitti pormestari, että räätälinsällit olivat kyllä levottomia, mutta että myöskin mestareissa on paljon syytä, sillä he eivät tahdo antaa päivässä kolmea kunnollista ateriaa, jotka sälli sentään voi hyvin vaatia, ja vaativat liiaksi työtä. Hän uhkasi rangaista mestareita, jos nämä edelleenkin teettäisivät sälleillään työtä sunnuntaiaamuina tai tukistelisivat tai löisivät oppipoikiaan. Janssen mainitsee tämän pormestarin lausunnon, mutta hänen ammattikuntaihanteluihinsa se sopii huonosti.
Samalla kun lisättiin työtaakkaa sälleille, huononnettiin ravintoa ja pienennettiin palkkoja. Jos mestari piti viisi sälliä ja useita oppipoikia muassa, kannatti jo laittaa näille ruuan erittäin. Siten saattoi "säästää" heidän muassaan ilman, että mestarin perheen tarvitsi elää entistään vaatimattomammin. Janssenista ja hänen hengenheimolaisistaan näyttää niin tuttavalliselta ja hauskalta se, että sälli kuului mestarin perheeseen; nyt nähdään, että juuri tämä saattoi tulla keinoksi sällien nylkemisessä.
Palkkaa tuo "säästäväinen" mestari koki luonnollisesti alentaa. Taipumus palkan alentamiseen on muuten samallaisissa oloissa sitä suurempi, kuta suurempi liikkeessä työskentelevien palkkatyöläisten luku on. Jos on ainoastaan yksi työmies, merkitsee pari penniä päivää kohti vähän, jos työläisiä on sata, merkitsee se yhtä monta markkaa, ja vuoden kuluessa tulee siitä tuhansia markkoja. Pienemmässä määrässä tuli tämä taipumus esiin jo keskiajan lopulla. Oltiin tosin vielä kaukana siitä ajasta, jolloin yksi työnantaja saattoi pitää työssä sadottain työmiehiä, mutta joka tapauksessa oli jo pyrkimys palkkojen alentamiseen voimakkaampi kuin sinä aikana, jolloin käsityö ei vielä "kukoistanut" ja ainoastaan harvalla käsityöläisellä oli yhtäkään sälliä.
Toiselta puolen kasvoi yhä sällien pyrkimys palkkojaan korottamaan. Saksassa oli tämä vallankin seurauksena tavaroiden hinnoissa tapahtuneesta mullistuksesta, jonka vaikutti se, että hopea- ja kultakaivokset 1400-luvulla äkkiä rupesivat tuottamaan enempi kuin ennen — käyden se tuon vielä perinpohjaisemman hintamullistuksen edellä, jonka Amerikan metallirikkaudet 1500-luvun alussa saivat aikaan ja joka koski koko sivistynyttä Europaa. Myöskin kauppaseurojen yksinoikeudet vaikuttivat osaltaan siihen, että tavaroiden hinnat nousivat. Mutta samalla lisääntyivät myöskin ylellisyys ja tarpeet kaikissa säädyissä, myöskin käsityöläismestareille. Kuka saattaakaan ihmetellä sitä, että sällit, jotka elivät yhdessä heidän kanssaan ja joku aika sitten olivat olleet melkeinpä heidän vertaisiaan, samoin koettivat päästä parempaan asemaan?
Juuri palkkakysymyksessä tulivat 15:nnellä vuosisadalla ja 16:nnen alussa vastakohdat mestarien ja sällien välillä yhä räikeämmiksi. Tämä seikka ynnä ne monet muut vastakkaisuudet, joihin olemme viitanneet, johtivat siihen, että mestarien ja sällien väliset taistelut, jotka alkavat esiintyä jo 1300-luvulla, tulevat yhä lukuisammiksi ja sietämättömämmiksi lähestyessämme 1500-lukua.
Meidän romantilliset ammattikunta-aikojen ihailijamme asettavat mielellään ammattikunnallisen käsityön kapitalistisen teollisuuden edelle, siksi tuotantotavaksi, joka olisi työmiehille kultamaana ja jonka aikana luokkaviha oli tuntematon. Vasta pääoma tai niinkuin sitä kutsutaan "juutalaisuus" olisi muka karkottanut "siveelliset" näkökohdat taloudellisesta elämästä ja kylvänyt luokkavihan myrkkykylvön. Mutta jo 1300- ja 1400-luvun ammattikuntamestarit ja tilanomistajat osottavat olevansa hyvinkin kaukana tuosta muka ennen kapitalismia olleesta niin monen kiittämästä paratiisillisesta viattomuudesta, puhumattakaan seuraavista vuosisadoista, jolloin pääoman tuottaman syntiinlankeemuksen seuraukset alkoivat tulla täysin selviksi. Asia on niinkuin Schanz sanoo: "Saattaa tuskin epäilläkään sitä, että käsityöläismestarien hyvinvointi riippui suureksi osaksi huonosti palkattujen sällien hiestä ja vaivasta". Ammattikunnallisen käsityön "kukoistus" riippui jo palkkatyöläisten nylkemisestä ja synnytti mitä katkerimpia luokkataisteluja.
Niin mahtavia kuin ammattikunnat olivatkin ja niin ylpeitä kuin ne olivatkin itsehallinnostaan, eivät ne halveksineet "valtion apua", vaan vaativatkin sitä masentaakseen sällejä. Jo 1400-luvulla (Englannissa jo 1300-luvulla) tapaamme lukuisia palkkataksoja, joita kaupunkien neuvoskunnat tai maanruhtinas, jos kaupunki kuului sellaisen alueeseen, olivat antaneet. Tässä mainittakoon vain yksi, jonka johdanto on sangen kuvaava. Se on osa Saksin herttuoiden Ernstin ja Albertin "maa-asetuksesta" vuodelta 1482. Siinä sanotaan. "On saapunut pääpapeilta, herroilta, ritaristolta ja kaupungeilta useita valituksia siitä, kuinka meidän alammaisemme ovat rappiolla, turmioon joutumassa ja vähenemässä, jonka seikan selitetään johtuvan paljosta rahasta, kohtuuttomista palvelusväen ja käsityöläisten palkoista ja kaikissa säädyissä tavattavasta ylellisestä elämästä niin ruokaan, juomaan kuin vaatetukseenkin nähden… Tarkasti harkittuamme asiaa säädämme, että vähempiarvoinen vaihtoraha valmistettakoon ja käytettäköön palvelusväen ja käsityöläisten palkkoja maksettaessa.[12] Edelleen älköön kukaan tulevaisuudessa puettako palvelusväkeään muuhun kuin kotimaiseen pukuun, paitsi sukkiin, röijyihin ja rintalappuihin tarvittavaa kangasta, jota jokainen voi ostaa ja antaa niinkuin itse haluaa. Mutta ellei herra anna rengilleen kenkiä ja vaatteita, niin antakoon hän tottuneelle palvelijalle 5 kertaa 60 ja tallirengille 4 kertaa 60 uutta groshenia". Sitte seuraa palkkataksa maalaistyömiehille, sitte säädetään edelleen: "Käsityöläinen saakoon ruuan ohella 9 uutta groshenia viikossa, ilman ruokaa 16 uutta groshenia. Käsityöläisellä olkoon päivälliseksi ja illalliseksi ainoastaan neljää ruokalajia, lihapäivinä soppaa, kahta kalaruokaa ja kasvisruokaa; perjantaisin ja muina päivinä, jolloin ei syödä lihaa, soppaa, tuoretta tai kuivattua kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa; silloin kun täytyi paastota, viittä ruokalajia, soppaa, kahtalaista kalaa ja kahta lajia kasvisruokaa ja lisäksi 18 groshenia, mutta tavalliselle väelle vain 14 groshenia viikossa".